Kieli kertoo lainasanojen kautta omaa tarinaansa kunkin kansan vanhoista vaiheista. Lainasanojen voidaan todeta ilmentävän kansan ”ulkopolitiikkaa”. ”Omat sanat” osoittavat kuinka laajalla alueella kunkin kielen sanoja on käytetty ja miten murteet liittyvät tähän. Lainasanat osoittavat minkä kielten kanssa kullakin kielellä on ollut kosketuksia ja milloin. Joskus on mahdotonta varmasti tietää, onko tietyt sanat omia sanoja vai lainasanoja. Sellaisia sanoja on esimerkiksi suomen kielessä, joita on ollut sekä suomensukuisissa uralilaisissa että indoeurooppalaisissa kielissä.
Kuten aiemmissa referaateissa on todettu, Alankomaat ovat olleet useiden voimakkaiden eurooppalaisten kulttuurien ristipaineessa. Kauppa ja kansainväliset yhteydet ovat myös vaikuttaneet kieleen. On tullut uusia käsitteitä mm uusien kauppatavaroiden mukana. Alakulttuurit haluavat myös erottua yleiskielen käyttäjistä kielilainojen avulla (esim Murks).
Vanhimmat lainasanat hollannin kieleen ovat peräisin ennen roomalaisaikaa. Näistä sanoista on vaikea sanoa varmasti mistä ne tulevat. Nykytietämyksen mukaan sanat kuten klimmen, knop ja drempel ovat lainoja kantagermaanista sekä ijzer ja lood kelttiläislainoja.
Latinasta on tullut paljon lainasanoja aina roomalaisajalta lähtien, kuten päivien nimet. Ne ovat käännöslainoja eli latinankielinen sana dies lunae tarkoittaa hollanniksi dag van de maan eli maandag (kuun päivä). Samoin pääte –er/-aar -ster on latinalaislaina. Alun perin sitä käytettiin muodostettaessa adjektiiveja henkilöistä tai paikannimistä kuten molen – molenaar. Päätettä –ster käytettiin naispuolisesta henkilöstä.
Muinaishollannin kaudelta on myös peräisin latinalaislainoja, jotka voidaan jakaa kolmeen ryhmään: merkitys-, käännös- ja sanalainoihin (leenbetekenissen, leenvertalingen ja leenwoorden). Merkityslaina tarkoittaa ylsitä, että sana on ollut jo olemassa hollannin kielessä kuten lezen, mutta se on tarkoittanut jotain muuta – latinan kielestä on lainattu siis uusi merkitys. Käännöslaina tarkoittaa kuten yllä selostettu roomalaisajan lainoista, eli muunkielinen sana käännetään hollannin kieleen suoraan. Kolmas ryhmä ovat suorat lainasanat, jotka otetaan vieraasta kielestä omaan kieleen sinällään.
Keskihollannin kaudelta on peräisin lainoja sekä latinan (ja kreikan), ranskan ja saksan kielistä. Ranskan kieltä arvostettiin, koska se oli hovikulttuurin kieli - elettiinhän eeppisten ritarikertomusten aikaa. Alankomaiden eteläisissä osissa se oli tärkein kulttuurikieli. Ranskan kielestä tuolta ajalta ovat peräisin mm sanat avontur, asperge ja kasteel. Ranskasta olivat peräisin myös uudet nasaaliäänteet ja pitkät avoimet vokaalit: plafond, parfum, controle. , sekä muita äänteitä. Latinan (ja kreikan) kielistä tulivat sanat kuten komeet, medicijn ja planeet – nämä viittaavat vahvasti tieteellisiin teksteihin. Euroopassa suurin osa tieteellisistä teksteistä kirjoitettiin latinaksi tuolloin. Saksa oli ranskan ohella alueen tärkeä kulttuurikieli.
1500- ja 1600-luvuilla lainaaminen latinasta ja ranskasta jatkuu. Saksasta lainataan sanoja kuten geweten, toestand ja ongeveer. Raamatun suuri käännöstyö toi myös lainoja kieleen, koska tarvittiin monia uusia käsitteitä, joita ei kielestä löytynyt. Näitä lainattiin usein saksasta, koska niitä ei tarvinnut muokata paljoa hollannin kieleen sopivaksi. Aikakausi oli myös kolonialismin aikaa ja huomattava määrä sanoja lainattiinkin ”eksoottisista kielistä” tavaroille, joita kaupan myötä tuli Alankomaihin: ananas, sake, soja ja cacao.
1700- ja 1800-luvuilla lainattiin jälleen ranskasta, koska erityisesti ranskalaiskaudella (1795-1813) hallinnon ja opetuksen kieli oli ranska. Tuon aikakauden jälkeen ranska pysyi ylimystön kielenä. Myös uudet lait olivat käännöksiä Napoleonin ajan lainsäädännöstä. Tästä syystä monet juridiset termit joko lainattiin suoraan tai käännettiin: douane, politie ja sociaal. Aikakauden tieteelliset tekstit käännettiin usein saksasta ja siten saksasta lainattiin paljon sanoja, myös muita kuin tieteen alaan liittyviä. Vuoden 1850 tienoilla englanti oli politiikan ja urheilun kieli ja siitä lainattiin sanoja kuten: demonstratie, imperialisme tennis ja voetbal. Feminiinisten muotojen pääte –e on peräisin tuolta ajanjaksolta.
Uudella ajalla uudet käsitteen vaativat uusia termejä. Usein myös kansainvälistyminen on vaikuttanut lainoihin siten, että useassa kielessä samat asiat ilmaistaan samankaltaisesti. Näissä on jopa usein latinalais- tai kreikkalaisperäinen vartalo. Suurin osa uusista lainasanoista tulee englannista. Kuitenkin pelko siitä, että englanti jollain tavalla ”tuhoaisi” kielen lainasanojen takia ei ole perusteltu, sillä hollannissa on huomattavasti enemmän lainoja ranskasta. On perustettu myös yhdistyksiä ja muita yhteenliittymiä ”puhtaamman” hollannin puolesta esimerkiksi Bond tegen Leenworden.
Mainittujen lainatyyppien lisäksi voidaan erotella vielä pseudo-lainasanat (sanat, joita ei ole siinä muodossa missään kielessä, esim pocket-boek / paperback) ja calque.
Friday, June 1, 2007
Taalkunde Nederlands: Nederlands in Belgie en Nederland
”Hollannin kieltä ei ole tarkoitettu korkeampaan opetukseen”
Kun historiallisen Alankomaiden eteläiset osat liitettiin vuonna 1795 Ranskan kuningaskuntaan, valtionkieleksi tuli ranska. Se tarkoitti sitä, että hallinnon, oikeuslaitoksen, armeijan, lehdistön ja opetuksen kieli oli yksinomaan ranska. Se tarkoitti myös hollanninkielisten alueiden täydellistä ranskantamista. Samoin vuonna 1830 syntyneen Belgian valtionkieleksi valittiin ranska. Hollanti oli köyhien kieli, josta oli päästävä eroon. Flanderin alueelle nimitettiin täysin ranskankielistä virkamiehistöä, joka ei osannut sanaakaan hollantia. Maata ei hallittu ainoastaan ranskaksi vaan myös ranskalaisen mallin mukaan – keskitetysti. Vuonna 1830 pääkaupungiksi valittiin Bryssel ja ranskalaistaminen käynnistyi kaupungin ylä- ja keskiluokasta. Brysselissä myös alemman ja keskiasteen opetusta oli saatavilla vain ranskaksi, joten myös tavallinen kansa ranskalaistui. Flaaminkieliset vanhemmat lähettivät lapsensa yleensä ranskankieliseen kouluun, jolloin lapsista tuli kaksikielisiä. Lastenlapset olivatkin jo ranskankielisiä, tapahtui kielisiirtymä.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen vlaamien itsehallintovaatimukset kovenivat. Sodassa tapahtui monia tragedioita kun päällystö puhui ranskaa, jota flaamilaiset sotilaat eivät ymmärtäneet.
Vuodesta 1921 lähtien Belgiassa on kaksi virallisesti yksikielistä aluetta: Flanderi ja Vallonia ja näiden lisäksi yksi virallisesti kaksikielinen alue Bryssel. Alussa kuitenkin ranskalla oli erityinen asema myös Flanderissa. Vasta 30-luvulla hollannista tuli tosiasiallisesti hallinnon kieli sekä alemman ja keskiasteen opetusta alettiin antaa taas hollanniksi. Myös kielirajalla, joka erotti Flanderin ja Vallonian toisistaan oli alueita, joissa kummankin kielten puhujien suhdeluvut vaihtelivat. Näissä kunnissa kieltä voitiin hallinnollisella päätöksellä vaihtaa. Nämä tilanteet useimmiten koituivat hollanninkieltä puhuvien haitaksi. Vasta 60-luvulla kielitilanne tasapainottui ja rauhoittui. Vuonna 1962 päätettiin lopullisesta kielirajasta. Siitä lähtien Belgiassa on 4 kiinteää kielialuetta: hollanninkielinen, ranskankielinen, saksankielinen ja ranskalais-hollanninkielinen alue. Flanderi muodostaa hollanninkielisen kielialueen, Vallonia ranskankielisen, 19 kuntaa Suur-Brysselin alueella ranskalais-hollanninkielisen. Saksankielinen kielialue muodostuu 9 kunnasta.
Belgiassa Ranska on ollut perinteisesti hallinnon ja eliitin kieli. Maan itsenäistyessä 1830 ranskasta tuli virallinen kieli, vaikka väestön enemmistö oli hollanninkielistä. Flaamien piti taistella oikeuksistaan, sillä virastoissa ei palveltu hollanniksi eikä kouluissa saanut hollanninkielistä opetusta. Hollannin kielen asema virallistettiin 1932, mutta sen asema on edelleen heikko. Esimerkiksi Belgian perustuslaki julkaistiin hollanniksi vasta 1960-luvun alussa. Flaamiaktivistit ovat jo pitkään ajaneet Flanderille itsenäisyyttä tai alueen liittämistä Hollantiin. Itsenäistymisintoa on lisännyt se, että Flanderi on menestynyt taloudellisesti Valloniaa paremmin. Valloniassa on ollut paljon raskasta teollisuutta, joka on viimeisten vuosikymmenten aikana hiipunut. Uuden teknologian yritykset ovat taas keskittyneet Flanderiin, joten nyt asetelmat ovat taloudellisessa mielessä vaihtuneet.
Belgian flaamien ja vallonien pakkoliitto on jatkunut lähes 200 vuotta, mutta suhde on yhä etäinen. Flaamikirjailija Willy Thomas on todennut, että selvästi kahteen osaan jakautunut Belgia on pikemminkin idea kuin valtio. Oikeastaan kukaan ei halua olla vain belgialainen. Tämä näkyy myös pääkaupungissa. Vaikka Bryssel on kaksikielinen saareke hollanninkielisen alueen keskellä, kieliryhmät elelevät pitkälti omissa oloissaan. Vain joka viides belgialaisista puhuu kumpaakin kotimaista, vaikka toisen kotimaisen kielen opiskelu on kouluissa pakollista. Belgia on jakautunut kahdeksi yksikieliseksi alueeksi, joilla ei ole juurikaan tekemistä keskenään. Alueilla on oma kirjallisuus ja kulttuuri.
1800-luvulle asti Flanderissa ei ollut yleiskieltä. Ihmiset puhuivat omia paikallisia murteitaan. Vuodesta 1973 yleiskielen virallinen nimi on Nederlands, ei Vlaams ja seurataan samaa kielen standardia kuten Alankomaissa. Nyttemmin, kun esimerkiksi Flanderin talous ja näkyvyys mediassa on kasvanut, myös tietoisuus omasta identiteetistä on noussut. Tähän kuuluu olennaisena osana kieli ja erovaisuudet ”pohjoisen naapurin” kanssa. Ei haluta toteuttaa Alankomaiden kielistandardia sinällään vaan hyväksyä osaksi omat ”flaamilaiset” piirteet yleiskieleen.
Flaamilainen ääntämys on selkeämpi ja painokkaampi kuin Alankomaissa. Myös intonaatio on selväsi erilainen. Osa vokaaleista äännetään eri tavalla kuten
• äänne /w/ on bilabiaalinen (kuten englannissa), kun taas Alankomaissa se on labio-dentaalinen
• officieel ja nationaal äännetään alveolaarisella (hammasväli) /s/-äänteellä, kun taas Alankomaissa äänne on palataalinen (kitalaki)
Sanastossa on paljon eroavaisuuksia Flanderissa ja Alankomaissa puhutun hollannin välillä. Termistön eroja tulee luonnollisesti siitä, että kahdella valtiolla on erilainen poliittinen rakenne ja instituutiot.
Flanderissa käytetään persoonamuotoja gij ja ge, kun taas Alankomaissa nämä sanat ovat varattu jumalalle.
diminutiivimuodot päättyvät tavuun –ke (maskes – meisjes)
suurin osa lainasanoista tulee ranskasta ja usein anglisismitkin on otettu kieleen ranskan kautta (malcontent – ontevreden)
Lauserakenne on hyvin paljon Alankomaissa puhutun hollannin kaltainen. Mutta jälleen kerran, myös lauseopissa on havaittavissa ajoittain ranskan vaikutusta
Vuonna 1982 perustettiin Nederlandse Taalunie, yhteinen hollannin kielen ja hollanninkielisen kirjallisuuden asemaa ajava liitto Alankomaiden ja Flanderin kesken. Kuten aiemmissa referaateissa on todettu, hollannin yleiskielen kehitys tapahtui pääsääntöisesti 1600-luvulla nykyisen Alankomaiden alueella. Nykyisen Flanderin alueelta tulleet siirtolaiset toki toivat oman lisänsä kielen kehitykseen 1500-luvulla, mutta jatkuvat sodat, epäjärjestys ja vieraan kulttuurin valta-asema jatkuvasti vähensi Flanderin vaikutusta.
Kun historiallisen Alankomaiden eteläiset osat liitettiin vuonna 1795 Ranskan kuningaskuntaan, valtionkieleksi tuli ranska. Se tarkoitti sitä, että hallinnon, oikeuslaitoksen, armeijan, lehdistön ja opetuksen kieli oli yksinomaan ranska. Se tarkoitti myös hollanninkielisten alueiden täydellistä ranskantamista. Samoin vuonna 1830 syntyneen Belgian valtionkieleksi valittiin ranska. Hollanti oli köyhien kieli, josta oli päästävä eroon. Flanderin alueelle nimitettiin täysin ranskankielistä virkamiehistöä, joka ei osannut sanaakaan hollantia. Maata ei hallittu ainoastaan ranskaksi vaan myös ranskalaisen mallin mukaan – keskitetysti. Vuonna 1830 pääkaupungiksi valittiin Bryssel ja ranskalaistaminen käynnistyi kaupungin ylä- ja keskiluokasta. Brysselissä myös alemman ja keskiasteen opetusta oli saatavilla vain ranskaksi, joten myös tavallinen kansa ranskalaistui. Flaaminkieliset vanhemmat lähettivät lapsensa yleensä ranskankieliseen kouluun, jolloin lapsista tuli kaksikielisiä. Lastenlapset olivatkin jo ranskankielisiä, tapahtui kielisiirtymä.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen vlaamien itsehallintovaatimukset kovenivat. Sodassa tapahtui monia tragedioita kun päällystö puhui ranskaa, jota flaamilaiset sotilaat eivät ymmärtäneet.
Vuodesta 1921 lähtien Belgiassa on kaksi virallisesti yksikielistä aluetta: Flanderi ja Vallonia ja näiden lisäksi yksi virallisesti kaksikielinen alue Bryssel. Alussa kuitenkin ranskalla oli erityinen asema myös Flanderissa. Vasta 30-luvulla hollannista tuli tosiasiallisesti hallinnon kieli sekä alemman ja keskiasteen opetusta alettiin antaa taas hollanniksi. Myös kielirajalla, joka erotti Flanderin ja Vallonian toisistaan oli alueita, joissa kummankin kielten puhujien suhdeluvut vaihtelivat. Näissä kunnissa kieltä voitiin hallinnollisella päätöksellä vaihtaa. Nämä tilanteet useimmiten koituivat hollanninkieltä puhuvien haitaksi. Vasta 60-luvulla kielitilanne tasapainottui ja rauhoittui. Vuonna 1962 päätettiin lopullisesta kielirajasta. Siitä lähtien Belgiassa on 4 kiinteää kielialuetta: hollanninkielinen, ranskankielinen, saksankielinen ja ranskalais-hollanninkielinen alue. Flanderi muodostaa hollanninkielisen kielialueen, Vallonia ranskankielisen, 19 kuntaa Suur-Brysselin alueella ranskalais-hollanninkielisen. Saksankielinen kielialue muodostuu 9 kunnasta.
Belgiassa Ranska on ollut perinteisesti hallinnon ja eliitin kieli. Maan itsenäistyessä 1830 ranskasta tuli virallinen kieli, vaikka väestön enemmistö oli hollanninkielistä. Flaamien piti taistella oikeuksistaan, sillä virastoissa ei palveltu hollanniksi eikä kouluissa saanut hollanninkielistä opetusta. Hollannin kielen asema virallistettiin 1932, mutta sen asema on edelleen heikko. Esimerkiksi Belgian perustuslaki julkaistiin hollanniksi vasta 1960-luvun alussa. Flaamiaktivistit ovat jo pitkään ajaneet Flanderille itsenäisyyttä tai alueen liittämistä Hollantiin. Itsenäistymisintoa on lisännyt se, että Flanderi on menestynyt taloudellisesti Valloniaa paremmin. Valloniassa on ollut paljon raskasta teollisuutta, joka on viimeisten vuosikymmenten aikana hiipunut. Uuden teknologian yritykset ovat taas keskittyneet Flanderiin, joten nyt asetelmat ovat taloudellisessa mielessä vaihtuneet.
Belgian flaamien ja vallonien pakkoliitto on jatkunut lähes 200 vuotta, mutta suhde on yhä etäinen. Flaamikirjailija Willy Thomas on todennut, että selvästi kahteen osaan jakautunut Belgia on pikemminkin idea kuin valtio. Oikeastaan kukaan ei halua olla vain belgialainen. Tämä näkyy myös pääkaupungissa. Vaikka Bryssel on kaksikielinen saareke hollanninkielisen alueen keskellä, kieliryhmät elelevät pitkälti omissa oloissaan. Vain joka viides belgialaisista puhuu kumpaakin kotimaista, vaikka toisen kotimaisen kielen opiskelu on kouluissa pakollista. Belgia on jakautunut kahdeksi yksikieliseksi alueeksi, joilla ei ole juurikaan tekemistä keskenään. Alueilla on oma kirjallisuus ja kulttuuri.
1800-luvulle asti Flanderissa ei ollut yleiskieltä. Ihmiset puhuivat omia paikallisia murteitaan. Vuodesta 1973 yleiskielen virallinen nimi on Nederlands, ei Vlaams ja seurataan samaa kielen standardia kuten Alankomaissa. Nyttemmin, kun esimerkiksi Flanderin talous ja näkyvyys mediassa on kasvanut, myös tietoisuus omasta identiteetistä on noussut. Tähän kuuluu olennaisena osana kieli ja erovaisuudet ”pohjoisen naapurin” kanssa. Ei haluta toteuttaa Alankomaiden kielistandardia sinällään vaan hyväksyä osaksi omat ”flaamilaiset” piirteet yleiskieleen.
Flaamilainen ääntämys on selkeämpi ja painokkaampi kuin Alankomaissa. Myös intonaatio on selväsi erilainen. Osa vokaaleista äännetään eri tavalla kuten
• äänne /w/ on bilabiaalinen (kuten englannissa), kun taas Alankomaissa se on labio-dentaalinen
• officieel ja nationaal äännetään alveolaarisella (hammasväli) /s/-äänteellä, kun taas Alankomaissa äänne on palataalinen (kitalaki)
Sanastossa on paljon eroavaisuuksia Flanderissa ja Alankomaissa puhutun hollannin välillä. Termistön eroja tulee luonnollisesti siitä, että kahdella valtiolla on erilainen poliittinen rakenne ja instituutiot.
Flanderissa käytetään persoonamuotoja gij ja ge, kun taas Alankomaissa nämä sanat ovat varattu jumalalle.
diminutiivimuodot päättyvät tavuun –ke (maskes – meisjes)
suurin osa lainasanoista tulee ranskasta ja usein anglisismitkin on otettu kieleen ranskan kautta (malcontent – ontevreden)
Lauserakenne on hyvin paljon Alankomaissa puhutun hollannin kaltainen. Mutta jälleen kerran, myös lauseopissa on havaittavissa ajoittain ranskan vaikutusta
Vuonna 1982 perustettiin Nederlandse Taalunie, yhteinen hollannin kielen ja hollanninkielisen kirjallisuuden asemaa ajava liitto Alankomaiden ja Flanderin kesken. Kuten aiemmissa referaateissa on todettu, hollannin yleiskielen kehitys tapahtui pääsääntöisesti 1600-luvulla nykyisen Alankomaiden alueella. Nykyisen Flanderin alueelta tulleet siirtolaiset toki toivat oman lisänsä kielen kehitykseen 1500-luvulla, mutta jatkuvat sodat, epäjärjestys ja vieraan kulttuurin valta-asema jatkuvasti vähensi Flanderin vaikutusta.
Taalkunde Nederlands: Dialectologie
Kielen ja murteen erona pidetään niiden puhujien kykyä ymmärtää toisiaan. Vierekkäisten sukulaismurteiden puhujat ymmärtävät toisiaan, vierekkäisten sukukielten käyttävät eivät läheskään aina. Murteina yleensä pidetään alueelliseen jakautumiseen pohjautuvia kielen alamuotoja. Murteet voivat poiketa toisistaan äänteellisesti, muoto- ja lauseopillisesti sekä sanastollisesti kuten Suomessa. Suomen murteet voidaan jakaa länsi- ja itämurteisiin.
Suomen länsimurteet pohjautuvat vanhaan pohjoiskantasuomen murteeseen. Murteet alkoivat kehittyä kolmella asutusalueella: rannikolla nykyisen Viron alueelta ja Itämeren länsi-ja eteläpuolelta tulleiden siirtolaisten myötä, sisämaassa (hämäläismurteet) ja Etelä-Pohjanmaalla. Suomen itämurteet pohjautuvat muinaiskarjalaan, jota puhuttiin Laatokan länsirannikolla. Pähkinäsaaren rauhan raja 1323 jakoi karjalaiset kolmeen ryhmään, joiden kieli alkoi vähitellen kehittyä eri suuntiin.
Euroopassa murteiden kirjo elää ja voi hyvin. Murteentutkimus myös osaltaan valottaa kielen ja sen puhujien historiaa ja vaiheita. Esimerkiksi Saksassa murteita ihmisten äidinkielenä arvostetaan ja nähdään se osana identiteettiä. Toisenlaista suhtautumista on nähtävissä mm Englannissa, jossa yksi murre on toista parempi (lontoolais-oxfordilainen eliitin variantti). Osa tutkijoista pitää yleiskieltä virallisen aseman saaneena, mutta sopimusvaraisesti syntyneenä murteena, jonka käyttöä valvotaan.
Aiemmin murteita halveksittiin, mutta nyt niiden arvostus on noussut. Markkinoilla julkaistaan kirjoja murteella niin Alankomaissa kuin Suomessa. Yksi suosituimmista suomalaisista runoilijoista on Heli Laaksonen, joka kirjoittaa Uudenkaupungin murteella, jota sävyttävät piirteet muista Lounais-Suomessa puhutuista kielimuodoista. Laaksosen runojen keskeiset elementit ovat maalta kaupunkiin tulleen muukalaisuus, oman identiteetin löytämisen ilo ja suru, ironia ja huumori.
Murteiden tutkija Jo Daan on erottanut hollannin kielen murteet 28 ryhmään. Tosin suurimmalle osalle hollannin puhujia Alankomaissa ja Flanderissa kieli eroaa ”suurten jokien” (Rein ja Maas) etelä- ja pohjoispuolella. Näin onkin, sillä eteläpuolella käytetään pehmeää g-äännettä kun taas pohjoisessa ei. Tämä ei ole kuitenkaan hollannin murteiden koko kuva. Tutkijoille jako itään ja länteen on tärkeämpi. Läntisissä murteissa on edelleen jäljellä mannergermaanisia piirteitä kun taas itäisissä murteissa nähdään enemmän yhtenäisiä piirteitä saksan murteiden kanssa. Tästä on hyvänä esimerkkinä Venlon alueen murre, jolla on enemmän yhtenäisiä piirteitä Saksan Krefeldin alueen murteiden kanssa kun vaikkapa naapurialueiden kanssa Alankomaissa. Itäiset murteet eivät osallistuneet diftongisaatioon (huus, hoes). Miksi sitten on päätetty, että Venlon alueen murre on hollantia ja Krefeldin alueen murre on saksaa? Koska puhujat käyttävät opetuksessa ja muissa virallisissa tilanteissa näitä kieliä. Kielitieteellisesti on vaikea tehdä eroa näissä tapauksissa. Samoin on vaikeaa tehdä eroa friisiläis- ja hollantilaismurteiden välillä esimerkiksi Leeuwardenin ja Amelandin alueilla. Onko kieli hollantia vai friisiä?
Vanhat murteet ovat Alankomaistakin häviämässä ja tilalle tulee murteista kommunikaatiota haittaamattomia piirteitä ottanut yleiskieli. Tätä kielimuotoa kutsutaan nimella regiolect, alueellinen kielivariantti.
Alankomaat voidaan jakaa eri murrealueisiin ja niissä on nähtävissä niinkin suuria eroja, että murretta puhuvat henkilöt eivät välttämättä ymmärrä toisiaan (Groningen – läntinen Flanderi). Idässä on laajalle levinnyt alasaksan murrealue: Groningen, Drenthe ja Overijssel ovat melkein kokonaan alasaksin murrealuetta. Zuid-Gelders on murre, jota puhutaan myös Saksan puolella. Pohjois-Brabantin alueella puhuttu brabantin murre yhdistyi Belgian puolella oleviin murteisiin. Sama tapahtui Limburgin murteelle, mutta tällä variantilla on virallisen vähemmistökielen asema Alankomaissa (ei Belgiassa). Limburgin murre kuuluu alafrankkien ryhmään kuten hollantikin, mutta on saanut vaikutteita Reininlaakson murteista kuten Kölnin alueen murteesta Kölsch Plattista ja sillä on ollut erilainen kehityskaari keskiajasta lähtien.
Suurimmassa osassa Zeelandia puhuttu murre voidaan nähdä siirtymämurteena länsiflaamin ja hollannin murteiden välillä. Kuitenkin Flanderin puolella itäisellä Zeelandin alueella puhutaan itäflaamia. Varsinaisessa Hollannin maakunnassa puhutaan hollannin murretta. Alkuperäinen hollannin murre, jossa on ollut voimakas friisiläisvaikutus, on melko harvinainen nykyään ja useimmissa alueen kaupungeissa puhuttu kieli ei paljoa eroa yleiskielestä. Hollannin maaseudulla tosin puhutaan enemmän alkuperäisiä murteita, erityisesti Amsterdamin pohjoispuolella.
Vlaami (Vlaams) termiä käytetään, kun halutaan kuvata Belgiassa puhuttuja hollannin kielen murteita. Se ei ole erillinen kieli, vaikka sitä käytetään kuvaamaan Flanderissa puhutun standardihollannin eroa Alankomaissa puhutusta hollannista. Myöskään Belgiassa puhutut hollannin kielen murteet eivät ole lähempänä toisiaan kuin Alankomaissa puhuttuja murteita. Belgiassa ja Alankomaissa puhutun hollannin välille voidaan kuitenkin löytää eroavaisuuksia kuten britti- ja amerikanenglannissa. Kuitenkin Belgiassa ja Alankomaissa puhuttu hollanti ovat historiallisesta perspektiivistä katsoen tasa-arvoiset.
Flanderin alueella on karkeasti ottaen neljä murreryhmää: länsiflaami, itäflaami, brabant ja limburg, jotka kaikki ovat lainanneet runsaasti sanoja ranskasta päivittäiseen kieleen. Esimerkkinä fourchette eri muodoissa. Erityisesti Brysselissä puhuttu kieli on saanut runsaasti lainoja ranskasta, koska noin 85 % kaupungin asukkaista puhuvat ranskaa. Belgian alueella puhuttu limburg on hyvin lähellä Alankomaiden puolella puhuttua limburgia. Länsiflaamin (ja vähemmässä määrin itäflaamin) erityispiirre on se, että pehmeä g-äänne on hyvin samankaltainen h-äänteen kanssa. Tästä johtuen sanat held (sankari) ja geld (raha) äännetään miltei samalla tavalla. Osa flaamilaisista murteista eroaa hollannin kirjakielestä niin voimakkaasti, että niitä voitaisiin pitää eri kielivariantteina. Murteen rajat eivät ole samoja kuin valtiolliset rajat nykyään, vaan heijastavat vanhempaa alueellista jakoa aina keskiajalta saakka. Esimerkiksi brabantin murreryhmä leviää Alankomaiden eteläosiin aivan kuin Limburgin murre. Länsiflaamia puhutaan myös Alankomaiden Zeelandin maakunnassa (Zeeuws) ja joissakin osissa Dunkirkin alueella Ranskassa, lähellä Belgian rajaa.
Alankomaissa murteiden käyttö on vähentynyt lukuunottamatta alasaksin ja limburgin alueellisia kieliä, joiden käyttöä edistetään joissakin maakunnissa vähemmistökielen aseman nojalla. Belgiassa vanhat murteet ovat huomattavasti enemmän käytössä.
Lähteitä:
Murteet ja murrekirjat elävät Euroopassa. Tutkijan mielestä murteiden arvostus on jopa noussut. Helsingin Sanomat 22.9. 1992
Euroopan kansat puhuvat yli 70 kieltä – kielirajat eivät noudata kansallisvaltioiden rajoja. Eurooppa on kielten tilkkutäkki. Helsingin Sanomat 2.7. 1995
http://en.wikipedia.org/wiki/Dutch_language#Dialects
Suomen murteet / Internetix, Erkki Savolainen 1998
http://www.internetix.ofw.fi/opinnot/opintojaksot/8kieletkirjallisuus/aidinkieli/murteet
Suomen länsimurteet pohjautuvat vanhaan pohjoiskantasuomen murteeseen. Murteet alkoivat kehittyä kolmella asutusalueella: rannikolla nykyisen Viron alueelta ja Itämeren länsi-ja eteläpuolelta tulleiden siirtolaisten myötä, sisämaassa (hämäläismurteet) ja Etelä-Pohjanmaalla. Suomen itämurteet pohjautuvat muinaiskarjalaan, jota puhuttiin Laatokan länsirannikolla. Pähkinäsaaren rauhan raja 1323 jakoi karjalaiset kolmeen ryhmään, joiden kieli alkoi vähitellen kehittyä eri suuntiin.
Euroopassa murteiden kirjo elää ja voi hyvin. Murteentutkimus myös osaltaan valottaa kielen ja sen puhujien historiaa ja vaiheita. Esimerkiksi Saksassa murteita ihmisten äidinkielenä arvostetaan ja nähdään se osana identiteettiä. Toisenlaista suhtautumista on nähtävissä mm Englannissa, jossa yksi murre on toista parempi (lontoolais-oxfordilainen eliitin variantti). Osa tutkijoista pitää yleiskieltä virallisen aseman saaneena, mutta sopimusvaraisesti syntyneenä murteena, jonka käyttöä valvotaan.
Aiemmin murteita halveksittiin, mutta nyt niiden arvostus on noussut. Markkinoilla julkaistaan kirjoja murteella niin Alankomaissa kuin Suomessa. Yksi suosituimmista suomalaisista runoilijoista on Heli Laaksonen, joka kirjoittaa Uudenkaupungin murteella, jota sävyttävät piirteet muista Lounais-Suomessa puhutuista kielimuodoista. Laaksosen runojen keskeiset elementit ovat maalta kaupunkiin tulleen muukalaisuus, oman identiteetin löytämisen ilo ja suru, ironia ja huumori.
Murteiden tutkija Jo Daan on erottanut hollannin kielen murteet 28 ryhmään. Tosin suurimmalle osalle hollannin puhujia Alankomaissa ja Flanderissa kieli eroaa ”suurten jokien” (Rein ja Maas) etelä- ja pohjoispuolella. Näin onkin, sillä eteläpuolella käytetään pehmeää g-äännettä kun taas pohjoisessa ei. Tämä ei ole kuitenkaan hollannin murteiden koko kuva. Tutkijoille jako itään ja länteen on tärkeämpi. Läntisissä murteissa on edelleen jäljellä mannergermaanisia piirteitä kun taas itäisissä murteissa nähdään enemmän yhtenäisiä piirteitä saksan murteiden kanssa. Tästä on hyvänä esimerkkinä Venlon alueen murre, jolla on enemmän yhtenäisiä piirteitä Saksan Krefeldin alueen murteiden kanssa kun vaikkapa naapurialueiden kanssa Alankomaissa. Itäiset murteet eivät osallistuneet diftongisaatioon (huus, hoes). Miksi sitten on päätetty, että Venlon alueen murre on hollantia ja Krefeldin alueen murre on saksaa? Koska puhujat käyttävät opetuksessa ja muissa virallisissa tilanteissa näitä kieliä. Kielitieteellisesti on vaikea tehdä eroa näissä tapauksissa. Samoin on vaikeaa tehdä eroa friisiläis- ja hollantilaismurteiden välillä esimerkiksi Leeuwardenin ja Amelandin alueilla. Onko kieli hollantia vai friisiä?
Vanhat murteet ovat Alankomaistakin häviämässä ja tilalle tulee murteista kommunikaatiota haittaamattomia piirteitä ottanut yleiskieli. Tätä kielimuotoa kutsutaan nimella regiolect, alueellinen kielivariantti.
Alankomaat voidaan jakaa eri murrealueisiin ja niissä on nähtävissä niinkin suuria eroja, että murretta puhuvat henkilöt eivät välttämättä ymmärrä toisiaan (Groningen – läntinen Flanderi). Idässä on laajalle levinnyt alasaksan murrealue: Groningen, Drenthe ja Overijssel ovat melkein kokonaan alasaksin murrealuetta. Zuid-Gelders on murre, jota puhutaan myös Saksan puolella. Pohjois-Brabantin alueella puhuttu brabantin murre yhdistyi Belgian puolella oleviin murteisiin. Sama tapahtui Limburgin murteelle, mutta tällä variantilla on virallisen vähemmistökielen asema Alankomaissa (ei Belgiassa). Limburgin murre kuuluu alafrankkien ryhmään kuten hollantikin, mutta on saanut vaikutteita Reininlaakson murteista kuten Kölnin alueen murteesta Kölsch Plattista ja sillä on ollut erilainen kehityskaari keskiajasta lähtien.
Suurimmassa osassa Zeelandia puhuttu murre voidaan nähdä siirtymämurteena länsiflaamin ja hollannin murteiden välillä. Kuitenkin Flanderin puolella itäisellä Zeelandin alueella puhutaan itäflaamia. Varsinaisessa Hollannin maakunnassa puhutaan hollannin murretta. Alkuperäinen hollannin murre, jossa on ollut voimakas friisiläisvaikutus, on melko harvinainen nykyään ja useimmissa alueen kaupungeissa puhuttu kieli ei paljoa eroa yleiskielestä. Hollannin maaseudulla tosin puhutaan enemmän alkuperäisiä murteita, erityisesti Amsterdamin pohjoispuolella.
Vlaami (Vlaams) termiä käytetään, kun halutaan kuvata Belgiassa puhuttuja hollannin kielen murteita. Se ei ole erillinen kieli, vaikka sitä käytetään kuvaamaan Flanderissa puhutun standardihollannin eroa Alankomaissa puhutusta hollannista. Myöskään Belgiassa puhutut hollannin kielen murteet eivät ole lähempänä toisiaan kuin Alankomaissa puhuttuja murteita. Belgiassa ja Alankomaissa puhutun hollannin välille voidaan kuitenkin löytää eroavaisuuksia kuten britti- ja amerikanenglannissa. Kuitenkin Belgiassa ja Alankomaissa puhuttu hollanti ovat historiallisesta perspektiivistä katsoen tasa-arvoiset.
Flanderin alueella on karkeasti ottaen neljä murreryhmää: länsiflaami, itäflaami, brabant ja limburg, jotka kaikki ovat lainanneet runsaasti sanoja ranskasta päivittäiseen kieleen. Esimerkkinä fourchette eri muodoissa. Erityisesti Brysselissä puhuttu kieli on saanut runsaasti lainoja ranskasta, koska noin 85 % kaupungin asukkaista puhuvat ranskaa. Belgian alueella puhuttu limburg on hyvin lähellä Alankomaiden puolella puhuttua limburgia. Länsiflaamin (ja vähemmässä määrin itäflaamin) erityispiirre on se, että pehmeä g-äänne on hyvin samankaltainen h-äänteen kanssa. Tästä johtuen sanat held (sankari) ja geld (raha) äännetään miltei samalla tavalla. Osa flaamilaisista murteista eroaa hollannin kirjakielestä niin voimakkaasti, että niitä voitaisiin pitää eri kielivariantteina. Murteen rajat eivät ole samoja kuin valtiolliset rajat nykyään, vaan heijastavat vanhempaa alueellista jakoa aina keskiajalta saakka. Esimerkiksi brabantin murreryhmä leviää Alankomaiden eteläosiin aivan kuin Limburgin murre. Länsiflaamia puhutaan myös Alankomaiden Zeelandin maakunnassa (Zeeuws) ja joissakin osissa Dunkirkin alueella Ranskassa, lähellä Belgian rajaa.
Alankomaissa murteiden käyttö on vähentynyt lukuunottamatta alasaksin ja limburgin alueellisia kieliä, joiden käyttöä edistetään joissakin maakunnissa vähemmistökielen aseman nojalla. Belgiassa vanhat murteet ovat huomattavasti enemmän käytössä.
Lähteitä:
Murteet ja murrekirjat elävät Euroopassa. Tutkijan mielestä murteiden arvostus on jopa noussut. Helsingin Sanomat 22.9. 1992
Euroopan kansat puhuvat yli 70 kieltä – kielirajat eivät noudata kansallisvaltioiden rajoja. Eurooppa on kielten tilkkutäkki. Helsingin Sanomat 2.7. 1995
http://en.wikipedia.org/wiki/Dutch_language#Dialects
Suomen murteet / Internetix, Erkki Savolainen 1998
http://www.internetix.ofw.fi/opinnot/opintojaksot/8kieletkirjallisuus/aidinkieli/murteet
Taalkunde Nederlands: Afrikaans
Afrikaansia puhuu nykyään äidinkielenään noin 6 miljoonaa ihmistä, joista hollantilaisten, hugenottien ja saksalaisten jälkeläiset, (noin 60 % Etelä-Afrikan valkoisesta väestöstä), enemmistö (noin 90 %) värillisistä (mixed decent). Vuoden 2001 väestönlaskun mukaan afrikaans on 3. puhutuin kieli Etelä-Afrikassa. Afrikaansia puhutaan myös Namibiassa (11 %) ja Botswanassa.
Afrikaansin murteita ovat Cape Afrikaans (West Cape Afrikaans), Orange River Afrikaans ja East Cape Afrikaans. Afrikaansiin pohjautuvia kreolikieliä ovat Oorlans ja Flaai Taal
Afrikaans on kehittynyt 1600-luvun hollannin kielestä. Itä-Intian kauppakomp-pania (VOC) valitsi 1600-luvulla Hyväntoivonniemen (Kaap de Goede Hoop) lepopaikaksi matkalla Indonesiaan (Itä-Intian saarille, Indië). Pitkillä merimatkoilla tarvittiin satamaa ja pysähdyspaikkaa, josta voitiin täydentää ruoka- ja juomavarastoja ja jossa voitiin huolehtia sairaista.
Ensimmäiset siirtolaiset tulivat Alankomaiden eteläosista – tämä näkyy vielä tämänpäivän afrikaansissa. Nämä siirtolaiset olivat merimiehiä ja maanviljelijöitä, joilla oli toisistaan poikkeavat murteet ja sanavarastot. Eteläisen Afrikan alkuperäisasukkaat olivat enimmäkseen nk hottentotteja ja bushmanneja. Vuonna 1707 käytettiin ensimmäisen kerran termiä afrikaaneri. Vuodesta 1740 lähtien Etelä-Afrikan päivittäinen kieli ei ollut enää puhdasta hollantia, vaan siihen sekoittui muiden kielten vaikutuksia. Ranskasta saapuneilla hugenoteilla ei ollut suurta vaikutusta kieleen. Indonesiasta, Angolasta ja muista Portugalin siirtomaista 1700-luvulla tuoduilla malajiorjilla oli myös hieman vaikutusta puhuttuun kieleen. Tosin, ne malajin ja portugalin kielen sanat, jotka ovat löydettävissä afrikaansista oli lainattu kieleen aiemmin merimiesten käyttämästä kielestä.
Joka tapauksessa kiinteät yhteydet emämaahan katkesivat ja eteläisessä Afrikassa puhuttu hollannin kieli otti kehityksessään eri suunnan. 1700-luvun puolivälissä kielessä oli tapahtunut siinä määrin poikkeamaa mm nominien ja verbien taivutusmuodot olivat yksinkertaistuneet, että voitiin puhua erillisestä kielivariantista, (Kaap-Nederlands). 1700-luvun loppupuolelta lähtien se oli muodostanut oman kielijärjestelmän.
Noin vuonna 1800 englantilaiset tulivat Etelä-Afrikkaan. Tämä ei tuonut suuria muutoksia kieleen, koska englantilaiset puhuivat omaa kieltään ja se oli myös hallinnon ja koulutuksen kieli. Hollantilaisten perustamasta siirtokunnasta tuli Britannian siirtokunta ja englanti oli yläluokan kieli. Afrikaans koettiin rahvaan kieleksi. Konservatiiviset viljelijät, buurit, olivat yhä enemmän tyytymättömiä brittien hallintoon (mm orjien vapautus) ja he aloittivat vaelluksen (Grote Trek 1836-44) kohti pohjoista ja jättivät rannikkoseudun. Eri alueilla tavattiin afrikaansin eri variantteja tästä johtuen. 1800-luvulla afrikaansin puhujien keskuudessa kasvoi nationalistinen liike. Tällöin syntyi myös kirjallista tuotantoa afrikaansin kielellä ja luotiin oikeinkirjoitussäännöstö. Afrikaansia käytettiin opetuksen kielenä ja raamattu käännettiin afrikaansille. Myös afrikaansin kehitykselle – kuten hollanninkin - raamatun kääntäminen oli tärkeä virstanpylväs.
Vuonna 1875 perustettiin ”Tosiafrikaanereiden seura” (Genootschap van de Regte Afrikaners) ajamaan afrikaansin asiaa kulttuurikieleksi. Buurit taistelivat toistamiseen itsenäisyydestään englantilaisia vastaan 1899-1902 ja saivat itsehallinnon. Hollannista tehtiin virallinen kieli. Uusi nationalismi johti myös tietoisuuteen uudesta kielestä. Vuonna 1905 perustettiin afrikaansin seura ja yhdistys (Afrikaanse Taalgenootschap ja Afrikaanse Taalvereniging). Vuonna 1910 Etelä-Afrikan Unioni sai dominionin statuksen brittiläisessä kansainyhteisössä. Vuonna 1920 afrikaans tunnustettiin englannin ohella toiseksi viralliseksi kieleksi.
Etelä-Afrikka vapautui rotuerottelusta ja valkoisen vähemmistön vallasta keväällä 1994 ja Nelson Mandelasta tuli maan ensimmäinen vapain vaalein valittu presidentti. Vuonna 2004 maassa järjestettiin kolmannet vapaat vaalit, joissa presidentti Thabo Mbekin johtama ANC keräsi 70 prosenttia äänistä. Muuttuneessa tilanteessa suurin osa afrikaanereista on turhautunut. Afrikaans on menettänyt asemaansa esimerkiksi yliopiston opetuskielenä ja hallituksen virastoissa, joissa käytetään yhä useammin englantia. Afrikaans joutuu taistelemaan elintilasta 10 muun virallisen kielen kanssa. Myös monet mustat pitävät afrikaansia edelleen apartheidin kielenä. Englantia sen sijaan pidetään poliittisesti puolueettomana, kaupallisesti hyödyllisenä ja sen amerikkalainen versio on muodissa nuorten mustien keskuudessa. Monet maltillisemmatkin afrikaanerit eli buurit ovat viime vuosina ilmaisseet julkisuudessa pettymyksensä apartheidin jälkeiseen hallintoon. Maltilliset tuomitsevat väkivaltaisen toiminnan hallitusta vastaan mutta vaativat, että hallitus alkaa kuunnella heitä. Joukko muusta yhteiskunnasta eristäytyneitä buureja perusti vuonna 1991 Oranian kyläyhteisön 600 kilometrin päähän Johannesburgista Karoon erämaahan. Yhteisö valitsee itse uudet asukkaansa hakijoiden joukosta. Oraniassa eletään tiukan kristillisen moraalin mukaan. Alkoholi ja avioliiton ulkopuoliset suhteet eivät ole suotavia. Oraniassa on oma koulujärjestelmä. Alue on muutenkin pyrkinyt mahdollisimman laajaan itsehallintoon. Yhteisössä ei ole teollisuutta, vaan kaikki työpaikat liittyvät maatalouteen tai palveluihin. Oranialaiset sanovat pyrkivänsä suojelemaan kieltään ja kulttuuriaan, joista on nykyhallinnon aikana tullut uhanalaisia. He ovat luoneet ostamalleen yksityismaalle asutuksen, jonne mustat eivät ole tervetulleita.
Myös Namibiassa afrikaansin asema on nykyään vaikea. Afrikaansin kieltä ei saisi opettaa eikä puhua, vaikka se on Namibian lingua franca ja useiden kansanryhmien äidinkieli
Afrikaansin oikeinkirjoitus on hollantia foneettisempaa ja perustuu yksinkertaistetulle hollannin oikeinkirjoitukselle. Tärkeitä eroavaisuuksia hollantiin nähden ovat:
• t-kirjaimen kato soinnillisten konsonanttien jälkeen (apokopee)
o lig (afrikaans), licht (hollanti) – produk (afrikaans), produkt (hollanti)
• d-kirjaimen kato vokaalien välissä (synkopee)
o skouer (afrikaans), schouder (hollanti) – koue (afrikaans), koude (hollanti)
• tavujen tai sanojen alussa sk (sch asemesta)
o skool (afrik.), school (hollanti) – vriendskap (afrikaans), vriendschap (holl.)
• frikatiivien ääntäminen soinnittomana
o so (afrikaans), zo (hollanti) – suid (afrikaans), zuid (hollanti)
• hollannin äänne aar usein afrikaansissa er
o perd (afrikaans), paard (hollanti) – kers (afrikaans), kaars (hollanti)
• Verbien taivutus on yksinkertaistettu afrikaansissa: päätteet ja taivutukset puuttuvat. Esim verbin preesensillä on vain yksi muoto, myös infinitiivi on ilman päätettä. Afrikaansissa ei ole myöskään imperfektiä ja pluskvamperfektiä – ainoastaan perfekti ilmaisee mennyttä aikaa.
• Refleksiivipronomini zich puuttuu afrikaansista.
o hij schaamt zich (hollanti), hy skaam hom (afrikaans)
• Afrikaansissa on myös kaksoisnegaatio (kuten keskihollannissa)
o sy hou nooit op met werk nie
Lähteitä:
http://www.ned.univie.ac.at/publicaties/taalgeschiedenis/en/afrikaans.htm
http://www.omniglot.com/writing/afrikaans.htm
http://www.ned.univie.ac.at/CMS/Afrikaans/Landkunde/dm;1/tm;AfrikaansLandkunde/
http://www.colonialvoyage.com/afrikaans.html
Kielten runsaus Etelä-Afrikassa uhkaa afrikaansin asemaa, Helsingin Sanomat 21.9.1994
Buurit kaipaavat takaisin vanhoja aikoja, Helsingin Sanomat 22.12.2002
Afrikaansin murteita ovat Cape Afrikaans (West Cape Afrikaans), Orange River Afrikaans ja East Cape Afrikaans. Afrikaansiin pohjautuvia kreolikieliä ovat Oorlans ja Flaai Taal
Afrikaans on kehittynyt 1600-luvun hollannin kielestä. Itä-Intian kauppakomp-pania (VOC) valitsi 1600-luvulla Hyväntoivonniemen (Kaap de Goede Hoop) lepopaikaksi matkalla Indonesiaan (Itä-Intian saarille, Indië). Pitkillä merimatkoilla tarvittiin satamaa ja pysähdyspaikkaa, josta voitiin täydentää ruoka- ja juomavarastoja ja jossa voitiin huolehtia sairaista.
Ensimmäiset siirtolaiset tulivat Alankomaiden eteläosista – tämä näkyy vielä tämänpäivän afrikaansissa. Nämä siirtolaiset olivat merimiehiä ja maanviljelijöitä, joilla oli toisistaan poikkeavat murteet ja sanavarastot. Eteläisen Afrikan alkuperäisasukkaat olivat enimmäkseen nk hottentotteja ja bushmanneja. Vuonna 1707 käytettiin ensimmäisen kerran termiä afrikaaneri. Vuodesta 1740 lähtien Etelä-Afrikan päivittäinen kieli ei ollut enää puhdasta hollantia, vaan siihen sekoittui muiden kielten vaikutuksia. Ranskasta saapuneilla hugenoteilla ei ollut suurta vaikutusta kieleen. Indonesiasta, Angolasta ja muista Portugalin siirtomaista 1700-luvulla tuoduilla malajiorjilla oli myös hieman vaikutusta puhuttuun kieleen. Tosin, ne malajin ja portugalin kielen sanat, jotka ovat löydettävissä afrikaansista oli lainattu kieleen aiemmin merimiesten käyttämästä kielestä.
Joka tapauksessa kiinteät yhteydet emämaahan katkesivat ja eteläisessä Afrikassa puhuttu hollannin kieli otti kehityksessään eri suunnan. 1700-luvun puolivälissä kielessä oli tapahtunut siinä määrin poikkeamaa mm nominien ja verbien taivutusmuodot olivat yksinkertaistuneet, että voitiin puhua erillisestä kielivariantista, (Kaap-Nederlands). 1700-luvun loppupuolelta lähtien se oli muodostanut oman kielijärjestelmän.
Noin vuonna 1800 englantilaiset tulivat Etelä-Afrikkaan. Tämä ei tuonut suuria muutoksia kieleen, koska englantilaiset puhuivat omaa kieltään ja se oli myös hallinnon ja koulutuksen kieli. Hollantilaisten perustamasta siirtokunnasta tuli Britannian siirtokunta ja englanti oli yläluokan kieli. Afrikaans koettiin rahvaan kieleksi. Konservatiiviset viljelijät, buurit, olivat yhä enemmän tyytymättömiä brittien hallintoon (mm orjien vapautus) ja he aloittivat vaelluksen (Grote Trek 1836-44) kohti pohjoista ja jättivät rannikkoseudun. Eri alueilla tavattiin afrikaansin eri variantteja tästä johtuen. 1800-luvulla afrikaansin puhujien keskuudessa kasvoi nationalistinen liike. Tällöin syntyi myös kirjallista tuotantoa afrikaansin kielellä ja luotiin oikeinkirjoitussäännöstö. Afrikaansia käytettiin opetuksen kielenä ja raamattu käännettiin afrikaansille. Myös afrikaansin kehitykselle – kuten hollanninkin - raamatun kääntäminen oli tärkeä virstanpylväs.
Vuonna 1875 perustettiin ”Tosiafrikaanereiden seura” (Genootschap van de Regte Afrikaners) ajamaan afrikaansin asiaa kulttuurikieleksi. Buurit taistelivat toistamiseen itsenäisyydestään englantilaisia vastaan 1899-1902 ja saivat itsehallinnon. Hollannista tehtiin virallinen kieli. Uusi nationalismi johti myös tietoisuuteen uudesta kielestä. Vuonna 1905 perustettiin afrikaansin seura ja yhdistys (Afrikaanse Taalgenootschap ja Afrikaanse Taalvereniging). Vuonna 1910 Etelä-Afrikan Unioni sai dominionin statuksen brittiläisessä kansainyhteisössä. Vuonna 1920 afrikaans tunnustettiin englannin ohella toiseksi viralliseksi kieleksi.
Etelä-Afrikka vapautui rotuerottelusta ja valkoisen vähemmistön vallasta keväällä 1994 ja Nelson Mandelasta tuli maan ensimmäinen vapain vaalein valittu presidentti. Vuonna 2004 maassa järjestettiin kolmannet vapaat vaalit, joissa presidentti Thabo Mbekin johtama ANC keräsi 70 prosenttia äänistä. Muuttuneessa tilanteessa suurin osa afrikaanereista on turhautunut. Afrikaans on menettänyt asemaansa esimerkiksi yliopiston opetuskielenä ja hallituksen virastoissa, joissa käytetään yhä useammin englantia. Afrikaans joutuu taistelemaan elintilasta 10 muun virallisen kielen kanssa. Myös monet mustat pitävät afrikaansia edelleen apartheidin kielenä. Englantia sen sijaan pidetään poliittisesti puolueettomana, kaupallisesti hyödyllisenä ja sen amerikkalainen versio on muodissa nuorten mustien keskuudessa. Monet maltillisemmatkin afrikaanerit eli buurit ovat viime vuosina ilmaisseet julkisuudessa pettymyksensä apartheidin jälkeiseen hallintoon. Maltilliset tuomitsevat väkivaltaisen toiminnan hallitusta vastaan mutta vaativat, että hallitus alkaa kuunnella heitä. Joukko muusta yhteiskunnasta eristäytyneitä buureja perusti vuonna 1991 Oranian kyläyhteisön 600 kilometrin päähän Johannesburgista Karoon erämaahan. Yhteisö valitsee itse uudet asukkaansa hakijoiden joukosta. Oraniassa eletään tiukan kristillisen moraalin mukaan. Alkoholi ja avioliiton ulkopuoliset suhteet eivät ole suotavia. Oraniassa on oma koulujärjestelmä. Alue on muutenkin pyrkinyt mahdollisimman laajaan itsehallintoon. Yhteisössä ei ole teollisuutta, vaan kaikki työpaikat liittyvät maatalouteen tai palveluihin. Oranialaiset sanovat pyrkivänsä suojelemaan kieltään ja kulttuuriaan, joista on nykyhallinnon aikana tullut uhanalaisia. He ovat luoneet ostamalleen yksityismaalle asutuksen, jonne mustat eivät ole tervetulleita.
Myös Namibiassa afrikaansin asema on nykyään vaikea. Afrikaansin kieltä ei saisi opettaa eikä puhua, vaikka se on Namibian lingua franca ja useiden kansanryhmien äidinkieli
Afrikaansin oikeinkirjoitus on hollantia foneettisempaa ja perustuu yksinkertaistetulle hollannin oikeinkirjoitukselle. Tärkeitä eroavaisuuksia hollantiin nähden ovat:
• t-kirjaimen kato soinnillisten konsonanttien jälkeen (apokopee)
o lig (afrikaans), licht (hollanti) – produk (afrikaans), produkt (hollanti)
• d-kirjaimen kato vokaalien välissä (synkopee)
o skouer (afrikaans), schouder (hollanti) – koue (afrikaans), koude (hollanti)
• tavujen tai sanojen alussa sk (sch asemesta)
o skool (afrik.), school (hollanti) – vriendskap (afrikaans), vriendschap (holl.)
• frikatiivien ääntäminen soinnittomana
o so (afrikaans), zo (hollanti) – suid (afrikaans), zuid (hollanti)
• hollannin äänne aar usein afrikaansissa er
o perd (afrikaans), paard (hollanti) – kers (afrikaans), kaars (hollanti)
• Verbien taivutus on yksinkertaistettu afrikaansissa: päätteet ja taivutukset puuttuvat. Esim verbin preesensillä on vain yksi muoto, myös infinitiivi on ilman päätettä. Afrikaansissa ei ole myöskään imperfektiä ja pluskvamperfektiä – ainoastaan perfekti ilmaisee mennyttä aikaa.
• Refleksiivipronomini zich puuttuu afrikaansista.
o hij schaamt zich (hollanti), hy skaam hom (afrikaans)
• Afrikaansissa on myös kaksoisnegaatio (kuten keskihollannissa)
o sy hou nooit op met werk nie
Lähteitä:
http://www.ned.univie.ac.at/publicaties/taalgeschiedenis/en/afrikaans.htm
http://www.omniglot.com/writing/afrikaans.htm
http://www.ned.univie.ac.at/CMS/Afrikaans/Landkunde/dm;1/tm;AfrikaansLandkunde/
http://www.colonialvoyage.com/afrikaans.html
Kielten runsaus Etelä-Afrikassa uhkaa afrikaansin asemaa, Helsingin Sanomat 21.9.1994
Buurit kaipaavat takaisin vanhoja aikoja, Helsingin Sanomat 22.12.2002
Taalkunde Nederlands: De tijd na 1900
1900-luvun kielenuudistajilla (taalvernieuwers) oli edeltäjiä jo 1800-luvulla. Multatuli oli yksi heistä. Hän halusi kirjoittaa elävää hollantia ja kuroa umpeen eroa puhutun ja kirjoitetun hollannin välillä. Hän onnistuikin siinä menestyksekkäästi romaanissaan Max Havelaar.
Niin 1800- kuin myös 1900-luvuilla oikeinkirjoitusuudistukset muuttivat kieltä. 1900-luvun uudistuksissa katosivat mm kaksoisvokaalit kuten –ee ja –oo sanoissa kuten beenen ja boomen. Myös sanat kuten visschen ja menschen muuttuivat muotoon vissen ja mensen. Seuraavaksi katosivat vanhat nominien taivutusmuodot kuten ”ik zie den man op den bok”. Ne ovat säilyneet kuitenkin muutamissa vanhoissa sanonnoissa kuten ”met dien verstande” ja ”in den vreemde”.
Välimerkkien käyttö muuttui myös: sen sijaan, että sillä olisi merkitty kieliopillisia seikkoja, se muuttui lauserytmiikan välineeksi. Vanhakantaisia ilmaisuja karsittiin, kuten daarenbover, weshalve ja zulks. Niitä on säilynyt ainoastaan hallinnollisessa käytössä esimerkiksi virastoissa.
1900-luku oli toisaalta vapautumisen aikaa, mutta myös puristit nostivat jälleen päätään. Kuuluisa kielikriitikko oli Gerard Nolst Trenité (1870-1946), joka kirjoitti salanimellä Charivarius mm kolumneja De Groene Amsterdammer –lehteen. Hän julkaisi myös kirjan Is dat goed Nederlands? Hänen suosikkiaiheensa olivat tautologiset ilmaisut, joissa kahdessa sanassa ilmaistaan sama asia. Hänen mukaansa ne olivat hollannin kielen yleisimpiä virheitä.
Vuonna 1934 kouluissa otettiin käyttöön ns Marchantin oikeinkirjoitussään-nöstö. Vuonna 1947 säädettiin lailla oikeikirjoituksesta ensimmäistä kertaa. Vasta nyt suurin osa Kollewijnin ajatuksista oli tullut osaksi oikeinkirjoitus-järjestelmää. Vuonna 1954 julkaistiin Groene Boekje, joka oli syntynyt belgialais-alankomaalaisena yhteistyönä.
Rajan toisella puolella Belgiassa ei puhutun tai kirjoitetun hollannin modernisointi ollut ensimmäisenä tavoitteena, kun ylipäätänsä kielen asema oli huono. Vasta vuonna 1898 astui tasa-arvoisuuslaki (Gelijkheidswet) voimaan, jossa hollannin asema parantui. Mutta käytännössä oli vielä paljon tehtävää, jotta kaksi kieltä olisi tasa-arvoisessa asemassa. Esimerkiksi maasta puuttui yliopisto, jossa opetuskielenä olisi ollut hollanti, sellainen saatiin vasta 1930-luvulla Gentiin. Kieltä sääntelevien lakien määrä kasvoi ja maa jakaantui yksikieliseen Flanderiin ja yksikieliseen Valloniaan sekä kaksikieliseen Brysseliin (kielilait vuosilta 1962 ja 1963).
1900-luvun loppupuoliskolla hollannin yleiskieli ABN on kehittynyt odottamattomaan suuntaan. Kolmen diftongin (ei, ui ja ou) ääntäminen on muuttumassa, mitä ei ole tapahtunut vuosisatoihin. Suuntaus näille diftongeille on aai, ou ja aau. Muutos huomattiin aluksi ylemmän keskiluokan korkeakoulutettujen naisten taholta. Ilmiötä kutsutaan nimellä Poldernederlands ja se on levinnyt sittemmin kaikkiin yhteiskuntaluokkiin.
Muita muutoksia pidemmän ajan kuluessa 1900-luvulla ovat muutokset mm nominien monikkojen päätteissä –s on kasvattamassa osuuttaan. Esim de hoogte – de hoogtes (ei hoogten). Myös liite –baar lisääntyy hollannin kielessä, kun taas liite –(e)lijk vähenee. Tämä johtuu osittain neologismien lisääntymisestä. Joissakin tapauksissa, missä aiemmin sana on päättynyt –(e)lijk -liitteeseen, se päättyykin nyt –baar –liitteeseen. Esimerkkinä onnoembaar – onnoemelijk.
Puhutussa kielessä relatiivipronomini korvataan usein kysymyssanalla, esim het boek wat (dat) ik heb gekocht. Tämä ei ole kuitenkaan kirjoitetussa kielessä edelleenkään hyväksyttävää. Om-sanan käyttö on myös lisääntynyt infinitiivirakenteissa, esim ik heb het besluit genomen om te blijven. Alun perin tätä käytettiin lyhyissä sivulauseissa kuvaamaan tekemisen päämäärää (zij gaat naar de winkel om melk te kopen). Myös zijn-verbin käyttö perfektin apuverbinä on lisääntynyt.
Mikä on hollannin kielen asema tulevaisuuden maailmassa? Paljon puhutaan, että pienet kielet kuolevat pois kun uuden ajan lingua franca, englanti hallitsee mediaa ja kanssakäymistä. Hollannin kieli on ollut aina liikkeessä ja kehittynyt. Uudet suuntaukset muuttavat kieltä, mutta eivät hävitä sitä. Hollanti on selvinnyt keskiajan latinankielisestä yhtenäiskulttuurista, jolloin latina oli huomattavan määräävämmässä roolissa kuin englanti on tänään. Vaikka hollannissa on huomattava määrä lainasanoja englannista, niin täytyy muistaa, että kielessä on vielä enemmän ranskalaislainoja. Uhkana nähdään myös maahanmuuttajien vaikutus kielelliseen tasapainoon ja Euroopan Unionin sisällä käytettävät kielet. EU:n isojen jäsenmaiden tavoitteena on karsia käytettävien kielten määrää.
Kieli on ryhmätunnus ja kansalliskulttuurin symboli. Kielen avulla ihminen löytää oman identiteettinsä ja luo kuvaa maailmasta. Kansakunnat on rinnastettu kielikuntiin valistuksen ajoista lähtien, mutta jo keskiajalta on peräisin sanonta ”gentem lingua facit” – kieli tekee kansan. Niin kauan kun opetuksen, yrityselämän, median ja hallinnon kielenä käytetään hollantia, niin ei vieraiden kielten tai kulttuurien vaikutus uhkaa sitä.
Wim Daniëls: Spraakmakend Nederlands
Joop van der Horst ja Fred Marschall: Korte Geschiedenis van de Nederlandse Taal
Niin 1800- kuin myös 1900-luvuilla oikeinkirjoitusuudistukset muuttivat kieltä. 1900-luvun uudistuksissa katosivat mm kaksoisvokaalit kuten –ee ja –oo sanoissa kuten beenen ja boomen. Myös sanat kuten visschen ja menschen muuttuivat muotoon vissen ja mensen. Seuraavaksi katosivat vanhat nominien taivutusmuodot kuten ”ik zie den man op den bok”. Ne ovat säilyneet kuitenkin muutamissa vanhoissa sanonnoissa kuten ”met dien verstande” ja ”in den vreemde”.
Välimerkkien käyttö muuttui myös: sen sijaan, että sillä olisi merkitty kieliopillisia seikkoja, se muuttui lauserytmiikan välineeksi. Vanhakantaisia ilmaisuja karsittiin, kuten daarenbover, weshalve ja zulks. Niitä on säilynyt ainoastaan hallinnollisessa käytössä esimerkiksi virastoissa.
1900-luku oli toisaalta vapautumisen aikaa, mutta myös puristit nostivat jälleen päätään. Kuuluisa kielikriitikko oli Gerard Nolst Trenité (1870-1946), joka kirjoitti salanimellä Charivarius mm kolumneja De Groene Amsterdammer –lehteen. Hän julkaisi myös kirjan Is dat goed Nederlands? Hänen suosikkiaiheensa olivat tautologiset ilmaisut, joissa kahdessa sanassa ilmaistaan sama asia. Hänen mukaansa ne olivat hollannin kielen yleisimpiä virheitä.
Vuonna 1934 kouluissa otettiin käyttöön ns Marchantin oikeinkirjoitussään-nöstö. Vuonna 1947 säädettiin lailla oikeikirjoituksesta ensimmäistä kertaa. Vasta nyt suurin osa Kollewijnin ajatuksista oli tullut osaksi oikeinkirjoitus-järjestelmää. Vuonna 1954 julkaistiin Groene Boekje, joka oli syntynyt belgialais-alankomaalaisena yhteistyönä.
Rajan toisella puolella Belgiassa ei puhutun tai kirjoitetun hollannin modernisointi ollut ensimmäisenä tavoitteena, kun ylipäätänsä kielen asema oli huono. Vasta vuonna 1898 astui tasa-arvoisuuslaki (Gelijkheidswet) voimaan, jossa hollannin asema parantui. Mutta käytännössä oli vielä paljon tehtävää, jotta kaksi kieltä olisi tasa-arvoisessa asemassa. Esimerkiksi maasta puuttui yliopisto, jossa opetuskielenä olisi ollut hollanti, sellainen saatiin vasta 1930-luvulla Gentiin. Kieltä sääntelevien lakien määrä kasvoi ja maa jakaantui yksikieliseen Flanderiin ja yksikieliseen Valloniaan sekä kaksikieliseen Brysseliin (kielilait vuosilta 1962 ja 1963).
1900-luvun loppupuoliskolla hollannin yleiskieli ABN on kehittynyt odottamattomaan suuntaan. Kolmen diftongin (ei, ui ja ou) ääntäminen on muuttumassa, mitä ei ole tapahtunut vuosisatoihin. Suuntaus näille diftongeille on aai, ou ja aau. Muutos huomattiin aluksi ylemmän keskiluokan korkeakoulutettujen naisten taholta. Ilmiötä kutsutaan nimellä Poldernederlands ja se on levinnyt sittemmin kaikkiin yhteiskuntaluokkiin.
Muita muutoksia pidemmän ajan kuluessa 1900-luvulla ovat muutokset mm nominien monikkojen päätteissä –s on kasvattamassa osuuttaan. Esim de hoogte – de hoogtes (ei hoogten). Myös liite –baar lisääntyy hollannin kielessä, kun taas liite –(e)lijk vähenee. Tämä johtuu osittain neologismien lisääntymisestä. Joissakin tapauksissa, missä aiemmin sana on päättynyt –(e)lijk -liitteeseen, se päättyykin nyt –baar –liitteeseen. Esimerkkinä onnoembaar – onnoemelijk.
Puhutussa kielessä relatiivipronomini korvataan usein kysymyssanalla, esim het boek wat (dat) ik heb gekocht. Tämä ei ole kuitenkaan kirjoitetussa kielessä edelleenkään hyväksyttävää. Om-sanan käyttö on myös lisääntynyt infinitiivirakenteissa, esim ik heb het besluit genomen om te blijven. Alun perin tätä käytettiin lyhyissä sivulauseissa kuvaamaan tekemisen päämäärää (zij gaat naar de winkel om melk te kopen). Myös zijn-verbin käyttö perfektin apuverbinä on lisääntynyt.
Mikä on hollannin kielen asema tulevaisuuden maailmassa? Paljon puhutaan, että pienet kielet kuolevat pois kun uuden ajan lingua franca, englanti hallitsee mediaa ja kanssakäymistä. Hollannin kieli on ollut aina liikkeessä ja kehittynyt. Uudet suuntaukset muuttavat kieltä, mutta eivät hävitä sitä. Hollanti on selvinnyt keskiajan latinankielisestä yhtenäiskulttuurista, jolloin latina oli huomattavan määräävämmässä roolissa kuin englanti on tänään. Vaikka hollannissa on huomattava määrä lainasanoja englannista, niin täytyy muistaa, että kielessä on vielä enemmän ranskalaislainoja. Uhkana nähdään myös maahanmuuttajien vaikutus kielelliseen tasapainoon ja Euroopan Unionin sisällä käytettävät kielet. EU:n isojen jäsenmaiden tavoitteena on karsia käytettävien kielten määrää.
Kieli on ryhmätunnus ja kansalliskulttuurin symboli. Kielen avulla ihminen löytää oman identiteettinsä ja luo kuvaa maailmasta. Kansakunnat on rinnastettu kielikuntiin valistuksen ajoista lähtien, mutta jo keskiajalta on peräisin sanonta ”gentem lingua facit” – kieli tekee kansan. Niin kauan kun opetuksen, yrityselämän, median ja hallinnon kielenä käytetään hollantia, niin ei vieraiden kielten tai kulttuurien vaikutus uhkaa sitä.
Wim Daniëls: Spraakmakend Nederlands
Joop van der Horst ja Fred Marschall: Korte Geschiedenis van de Nederlandse Taal
Taalkunde Nederlands: 1800 - 1900
Murskatappio Waterloon taistelussa vuonna 1815 merkitsi Napoleonin hallituskauden loppua. Napoleon oli saanut vastustajakseen koko Euroopan vaikutusvaltaisimpien hallitsijoiden rintaman. Euroopan hallitsijat kokoontuivat Wieniin päättämään Euroopan tulevaisuuden suuntaviivoista. Tärkeimpiä periaatteita olivat palaaminen vallankumousta ja Napoleonin aikaa edeltäneeseen poliittiseen järjestelmään, perustuslaillisuus, valtioiden välinen tasapaino ja Euroopan turvallisuus. Turvallisuutta pyrittiin lisäämään muodostamalla ns puskurivaltioita Ranskan ympärille. Näin päätettiin yhdistää eteläiset provinssit ”Itävallan Alankomaat” pohjoisiin provinsseihin. Uuden valtakunnan johtoon tuli Wilhelm I. Hänen tavoitteenaan oli tehdä hollannin kielestä koko valtakunnan virallinen kieli. Tämä tavoite epäonnistui täydellisesti. Yläluokka puolusti raivokkaasti etujaan – jotka he olivat saaneet aiemmasta ranskaa suosivasta kielipolitiikasta johtuen. Myös vaikutusvaltaiset katoliset piirit pelkäsivät, että hollannin kielen myötä myös kalvinismi leviää koko maahan. Vuonna 1829 Wilhelmin täytyi perääntyä ja myönsi luvan ranskan käyttöön tietyissä hallinnollisissa ja juridisissa toimissa. Vuonna 1830 julistettiin täysi kielivapaus. Eteläisissä provinsseissa se tarkoitti ranskan ylivallan paluuta päivittäisessä hallinnossa, oikeuslaitoksessa ja opetuksessa.
Willemin kielipolitiikan täydellinen epäonnistuminen merkitsi yhdistyneiden Alankomaiden kuningaskunnan loppua. Vuonna 1830 Belgia julistautui itsenäiseksi ja seuraavana vuonna Leopold kruunattiin kuninkaaksi. Siitä lähtien voimistuivat vaatimukset vapautua sekä Alankomaiden mutta myös Ranskan vaikutuksesta ja voimistaa omaa identiteettiä. Ongelmana oli se, että ei ollut saatavilla itsenäistä kieltä, joka olisi voinut olla avuksi oman identiteetin luomisessa. Belgian liberaali perustuslaki jätti vapauden kielenkäyttöön, mutta käytönnössä maata hallittiin ja johdettiin ranskaksi.
Flaamilainen liike (Vlaamse Beweging) halusi flaameille heille lain mukaan kuuluvat oikeudet. Se valitsi hollannin viralliseksi kieleksi ja kulttuurikieleksi, vaikka kielen variantteja oli lukuisia eikä yhdenmukaista kieltä ollut. Flaamilaisen liikkeen ponnistelut, samoin kuin lyhyt liitto pohjoisten maakuntien kanssa, pelastivat hollannin kielen suoranaiselta tuholta Belgiassa. Tärkeitä vaikuttajia liikkeessä olivat kielitieteilijät kuten Jan Frans Willems (1793-1846), Prudens van Duyse (1804-1859), kirjailija Hendrik Conscience. Liike etsi moraalista tukea Alankomaista ja siten syntyi Nederlandsche Taal- en Letterkundig –kongressit, joista ensimmäinen pidettiin vuonna 1849. Näissä tapaamisissa sekä kielitieteilijät että kirjailijat tapasivat toisiaan. Ensimmäisestä tapaamisesta lähtien alettiin suunnittelemaan yhteistä yleishollannin sanakirjaa. Näin WNT:stä (Woordenboek der Nederlandsche Taal) tuli pohjoisen ja etelän yhteistyöprojekti. Maailman suurin sanakirja valmistui lopulliseen muotoonsa vuonna 1998. WNT-projektin vetäjänä toiminut Matthias de Vries aloitti myös keskihollannin sanakirjan, Middelnederlandsch Woordenboek (MNW).
1800-luvun kuluessa Flaamilainen liike saavutti yhä enemmän oikeuksia hollannin kielelle Belgiassa. Esimerkiksi vuodesta 1873 lähtien täytyy oikeusprosessi käydä hollanniksi jos syytetty ei osaa ranskaa. Kymmenen vuotta myöhemmin keskiasteen opetusta muutamissa aineissa annettiin hollanniksi Belgian hollanninkielisissä osissa. Vuonna 1898 hollannin kieli tunnustettiin virallisesti Belgian kansalliseksi kieleksi (rijkstaal) ja se oli lain edessä samanarvoisessa asemassa ranskan kanssa. Mutta vielä 1900-luvulla lain ja käytännön välillä oli suuri ero.
Kuten aiemmin on mainittu, Alankomaissa ensimmäinen virallinen oikeinkirjoitussäännöstä julkaistiin vuonna 1804. Belgiassa sitä pidettiin liian hollantilaisena ja kalvinistisena. Flanderissa ensimmäinen oikeinkirjoitussään-nöstö on vuodelta 1844. 1800-luvun kieliopeista ensimmäinen oli jo mainittu Petrus Weilandin De Nederduitsche Spraakkunst (1805). 1800-luvulla kiisteltiin voimakkaasti nominien suvuista, olivatko sanat maskuliineja, feminiineja vai neutreja. Willem Gerard Bril kirjassaan Hollandsche Spraakleer oli sitä mieltä, että voimaa ja suurta kokoa kuvaavat sanat olivat maskuliineja. Willem Bilderdijk taas kirjassaan Verhandeling over de Geslachten der Naamwoorden in de Nederduitsce taal (1804), oli sitä mieltä että nominien suvulla ei ollut mitään tekemistä sanan merkityksen kanssa vaan se oli johdettavissa sanan muodostumisesta. Hän tutkikin sanojen juuria ja julkaisi tutkimustensa tulokset kahdessa osassa Geslachtenlijst der Nederduitse Naamwoorden (1822). Tärkeä kielitieteilijä oli myöskin Roeland Kollewijn. Hän halusi yksinkertaistaa kirjoitettua kieltä. Kollewijnillä oli useita vastustajia, yksi heistä oli Cornelis Herman den Hertog, joka julkaisi teoksen Nederlandsche Spraakkunst (1892-1896). Tässä hän kuvaa lauseoppia ja sanojen typologiaa ja se on edelleen yksi hollannin kielen tärkeimmistä kieliopeista.
1800-luvulla alettiin kiinnostua kielen historialliseen kehitykseen ja se johtikin ensimmäisen laajan historiallisen sanakirjan laadintaan, joka kattoi myös kansankielen ja sen kehityksen. Samankaltaisia sanakirjoja laadittiin suurimmassa osassa Eurooppaa ja se oli siis osa yhteiseurooppalaista kehitystä kielitieteen alalla. Hollannin kielialueella päätettiin laatia kaksi historiallista sanakirjaa: yksi keskihollannille (MNW) ja yksi modernille hollannille (WNT) kuten jo edellä mainittu.
Aikakauden yhdeksi kielen uudistajaksi voidaan pitää salanimellä ”Multatuli” kirjoittanutta Eduard Douwes Dekkeria ”Multatuli”: Muunmuassa hän vastusti rokokoo-ajalta peräisin ollutta kirjoitetun kielen “kulttia” ja sitä, että se oli etääntynyt kauas puhutusta kielestä. Tässä hän oli samoilla linjoilla Kollewijnin kanssa, joka sanoi, ”ettei kirjoitetun kielen tule olla mallina sille kuinka puhumme, vaan puhutun kielen sille kuinka kirjoitamme”. Multatuli ja Kollewijn käänsivät siis vallitsevan periaatteen ylösalaisin.
Vaikka moderni yleiskieli antoi odottaa itseään toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin suurin osa Kollewijnin ja Multatulin ideaaleista toteutui, niin yleiskieli oli jo selkeästi 1800-luvulla muotoutunut ja erotettavissa murteista. Matka joka oli alkanut 1600-luvun retoriikkayhteisöistä oli tullut päätökseen.
Hollannin yleiskielen kehittymiseen vuosisatojen aikana on tarvittu valintaa eri murrealueiden kesken (pohjoinen – etelä; itä – länsi), kodifikaatiota (kieliopit, sanakirjat, kielentutkimus), ja viimein kielen levittämistä uusille alueille, tavallisen kansan kielestä tieteen kieleksi.
Yleiskieltä tarkoittava termi ABN, Algemeen Beschaafd Nederlands, syntyi aivan 1800-luvun lopulla.
Willemin kielipolitiikan täydellinen epäonnistuminen merkitsi yhdistyneiden Alankomaiden kuningaskunnan loppua. Vuonna 1830 Belgia julistautui itsenäiseksi ja seuraavana vuonna Leopold kruunattiin kuninkaaksi. Siitä lähtien voimistuivat vaatimukset vapautua sekä Alankomaiden mutta myös Ranskan vaikutuksesta ja voimistaa omaa identiteettiä. Ongelmana oli se, että ei ollut saatavilla itsenäistä kieltä, joka olisi voinut olla avuksi oman identiteetin luomisessa. Belgian liberaali perustuslaki jätti vapauden kielenkäyttöön, mutta käytönnössä maata hallittiin ja johdettiin ranskaksi.
Flaamilainen liike (Vlaamse Beweging) halusi flaameille heille lain mukaan kuuluvat oikeudet. Se valitsi hollannin viralliseksi kieleksi ja kulttuurikieleksi, vaikka kielen variantteja oli lukuisia eikä yhdenmukaista kieltä ollut. Flaamilaisen liikkeen ponnistelut, samoin kuin lyhyt liitto pohjoisten maakuntien kanssa, pelastivat hollannin kielen suoranaiselta tuholta Belgiassa. Tärkeitä vaikuttajia liikkeessä olivat kielitieteilijät kuten Jan Frans Willems (1793-1846), Prudens van Duyse (1804-1859), kirjailija Hendrik Conscience. Liike etsi moraalista tukea Alankomaista ja siten syntyi Nederlandsche Taal- en Letterkundig –kongressit, joista ensimmäinen pidettiin vuonna 1849. Näissä tapaamisissa sekä kielitieteilijät että kirjailijat tapasivat toisiaan. Ensimmäisestä tapaamisesta lähtien alettiin suunnittelemaan yhteistä yleishollannin sanakirjaa. Näin WNT:stä (Woordenboek der Nederlandsche Taal) tuli pohjoisen ja etelän yhteistyöprojekti. Maailman suurin sanakirja valmistui lopulliseen muotoonsa vuonna 1998. WNT-projektin vetäjänä toiminut Matthias de Vries aloitti myös keskihollannin sanakirjan, Middelnederlandsch Woordenboek (MNW).
1800-luvun kuluessa Flaamilainen liike saavutti yhä enemmän oikeuksia hollannin kielelle Belgiassa. Esimerkiksi vuodesta 1873 lähtien täytyy oikeusprosessi käydä hollanniksi jos syytetty ei osaa ranskaa. Kymmenen vuotta myöhemmin keskiasteen opetusta muutamissa aineissa annettiin hollanniksi Belgian hollanninkielisissä osissa. Vuonna 1898 hollannin kieli tunnustettiin virallisesti Belgian kansalliseksi kieleksi (rijkstaal) ja se oli lain edessä samanarvoisessa asemassa ranskan kanssa. Mutta vielä 1900-luvulla lain ja käytännön välillä oli suuri ero.
Kuten aiemmin on mainittu, Alankomaissa ensimmäinen virallinen oikeinkirjoitussäännöstä julkaistiin vuonna 1804. Belgiassa sitä pidettiin liian hollantilaisena ja kalvinistisena. Flanderissa ensimmäinen oikeinkirjoitussään-nöstö on vuodelta 1844. 1800-luvun kieliopeista ensimmäinen oli jo mainittu Petrus Weilandin De Nederduitsche Spraakkunst (1805). 1800-luvulla kiisteltiin voimakkaasti nominien suvuista, olivatko sanat maskuliineja, feminiineja vai neutreja. Willem Gerard Bril kirjassaan Hollandsche Spraakleer oli sitä mieltä, että voimaa ja suurta kokoa kuvaavat sanat olivat maskuliineja. Willem Bilderdijk taas kirjassaan Verhandeling over de Geslachten der Naamwoorden in de Nederduitsce taal (1804), oli sitä mieltä että nominien suvulla ei ollut mitään tekemistä sanan merkityksen kanssa vaan se oli johdettavissa sanan muodostumisesta. Hän tutkikin sanojen juuria ja julkaisi tutkimustensa tulokset kahdessa osassa Geslachtenlijst der Nederduitse Naamwoorden (1822). Tärkeä kielitieteilijä oli myöskin Roeland Kollewijn. Hän halusi yksinkertaistaa kirjoitettua kieltä. Kollewijnillä oli useita vastustajia, yksi heistä oli Cornelis Herman den Hertog, joka julkaisi teoksen Nederlandsche Spraakkunst (1892-1896). Tässä hän kuvaa lauseoppia ja sanojen typologiaa ja se on edelleen yksi hollannin kielen tärkeimmistä kieliopeista.
1800-luvulla alettiin kiinnostua kielen historialliseen kehitykseen ja se johtikin ensimmäisen laajan historiallisen sanakirjan laadintaan, joka kattoi myös kansankielen ja sen kehityksen. Samankaltaisia sanakirjoja laadittiin suurimmassa osassa Eurooppaa ja se oli siis osa yhteiseurooppalaista kehitystä kielitieteen alalla. Hollannin kielialueella päätettiin laatia kaksi historiallista sanakirjaa: yksi keskihollannille (MNW) ja yksi modernille hollannille (WNT) kuten jo edellä mainittu.
Aikakauden yhdeksi kielen uudistajaksi voidaan pitää salanimellä ”Multatuli” kirjoittanutta Eduard Douwes Dekkeria ”Multatuli”: Muunmuassa hän vastusti rokokoo-ajalta peräisin ollutta kirjoitetun kielen “kulttia” ja sitä, että se oli etääntynyt kauas puhutusta kielestä. Tässä hän oli samoilla linjoilla Kollewijnin kanssa, joka sanoi, ”ettei kirjoitetun kielen tule olla mallina sille kuinka puhumme, vaan puhutun kielen sille kuinka kirjoitamme”. Multatuli ja Kollewijn käänsivät siis vallitsevan periaatteen ylösalaisin.
Vaikka moderni yleiskieli antoi odottaa itseään toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin suurin osa Kollewijnin ja Multatulin ideaaleista toteutui, niin yleiskieli oli jo selkeästi 1800-luvulla muotoutunut ja erotettavissa murteista. Matka joka oli alkanut 1600-luvun retoriikkayhteisöistä oli tullut päätökseen.
Hollannin yleiskielen kehittymiseen vuosisatojen aikana on tarvittu valintaa eri murrealueiden kesken (pohjoinen – etelä; itä – länsi), kodifikaatiota (kieliopit, sanakirjat, kielentutkimus), ja viimein kielen levittämistä uusille alueille, tavallisen kansan kielestä tieteen kieleksi.
Yleiskieltä tarkoittava termi ABN, Algemeen Beschaafd Nederlands, syntyi aivan 1800-luvun lopulla.
Taalkunde Nederlands: 1700 - 1800
Euroopassa vallitsivat valistuksen, klassismin ja rokokoon ihanteet. Barokkia on kuvattu usein itsevaltiuden rappiokaudeksi, johon liittyy kiinteästi moralismi ja tunteellisuus.
Seitsemän pohjoisen provinssin muodostama Alankomaiden tasavalta sinnitteli itsenäisenä suurimman osan 1700-luvusta, mutta 1600-luvun johtoasema kaupassa, tieteissä ja taiteissa oli mennyttä. Rauhallisia aikoja tasavallassa ei ollut, vaan sodat seurasivat toistaan. Pohjoisista provinsseista eroon joutuneet eteläiset provinssit joutuivat 1713 Itävallan haltuun, kun Habsburgien hovin viimeinen espanjalainen kuningas kuoli. Tämä ei ollut suotuisaa hollannin kielen asemalle ja kehitykselle, sillä itävaltalaishovi oli suuntautunut Ranskaan. Jopa yhteydet paikalliseen flaamilaiseen hallintoon piti tapahtua ranskaksi.
Flanderin alueella asui paljon ihmisiä, jotka eivät osanneet sanaakaan ranskaa. Tavallinen kansa puhui kuitenkin ainoastaan omaa murrettaan eikä hallinnut yleiskieltä. Vaikka hollannin kieli eteläisissä provinsseissa kuihtui eikä päässyt kehittämään yleiskieltä, niin talous kukoisti. Erityisesti keisarinna Maria-Theresian pitkällä hallituskaudella (1740-1780) talous kehittyi suotuisasti Flanderin alueella, osittain alueen kanavaverkoston ansiosta. Hänen jälkeensä hallinnut Joosef II ei ollut yhtä suosittu. Hän herätti arvostusta ja kapinamielialaa uudistustensa johdosta. Hän sulki luostareita ja otti sydämen asiakseen opetuksen ja uskonnon erottamisen toisistaan. Hän teki myös useita hallinnollisia uudistuksia, joita kansa vastusti, esimerkiksi korvasi Brabantin neuvoston (Raad van Brabant) korkeimmalla oikeudella (oppergerechtshof). Tästä syntyi aito vastarintaliike, joka otti tavoitteekseen itsenäisen valtion muodostamisen.
Pohjoisissa provinsseissa sen sijaan hollannin kieli saattoi kehittyä vapaasti. Keskiajalla ajateltiin, että kieli on lahja Jumalalta ja siten täydellinen sellaisena kuin se on. Renesanssi toi mukanaan ajatuksen, että ihminen on kaiken mitta. Enää kieleen ei suhtauduttu kritiikittömästi, vaan tehtiin keinotekoisia kieliä ja olemassaolevia kieliä paranneltiin. Renesanssin ajattelusta saivat tukea myös 1600- ja 1700-lukujen hollannin kielen rakentajilta (taalbouwers). Nämä uudistajat kirjoittivat sellaista hollantia, jota kukaan ei puhunut, mutta jota he pitivät parempana. Pyrkimystä ei ollut myöskään yhdistää puhuttua kieltä, vaan kirjakieltä. Tältä ajalta on peräisin kiistaa miten sanoja waaraan ja aan wie tulisi kieliopillisesti käyttää. Myöhäiskeskiajalla sijamuodot olivat suurimmaksi osaksi hävinneet hollannin kielestä, kuten englannista. Tämä oli joillekin 1700-luvun kielenuudistajille piikki lihassa, koska heidän mielestään hyvään ja kunnioitettavaan kieleen kuuluvat sijamuodot. Vastoin olemassaolevaa kielen käyttöä, kirjallista ilmaisua varten keksittiin siis uusia sääntöjä. Voitiin sanoa: ik heb den leeuw gezien, den dikken gevaarlijken leeuw (leeuw maskuliininen sana), mutta: ik heb de breede deur geopend (deur feminiininen sana). Ja: de moeder des kleinen lieven kinds, mutta: der kleine lieve kinderen. Taivutusmuodot riippuivat siitä oliko kyseessä suora vai epäsuora objekti vai subjekti, oliko sana maskuliininen, feminiinen tai neutri tai oliko se yksikössä vai monikossa.
1700-luvun alkupuoliskolla julkaistiin paljon hollannin kieltä koskevaa kielitieteellistä kirjallisuutta: vuonna 1700 David van Hoogstraten (1658-1724) julkaisi teoksensa Aenmerkingen over de geslachten der zelfstandige naemwoorden, vuonna 1703 Jacobus Nyloë (1670-1714) julkaisi teoksensa Aenleiding tot de Nederduitsche taal, vuonna 1706 Arnold Moonen (1644-1711) julkaisi teoksensa Nederduitsche spraekkunst; vuonna 1707 seurasi Adriaan Verwerin (1654-1720) Lingua belgicae idea grammatica, poetica, rhetorica, ja vuonna 1708 William Séwelin (1654-1720) Nederduytsche spraakkunst. Näiden nopeaan tahtiin ilmestyneiden hollannin kielen kielioppien jälkeen vuonna 1710, Lambert ten Kate (1674-1731) julkaisi teoksensa Geméénschap tussen de Gottische spraeke en de Nederduytsche. Näistä 1700-luvun alun julkaisuista Moonenin Nederduitsche spraekkunstilla oli suurin vaikutus läpi vuosisadan.
Yksi liberaaleimmista kielitieteilijöistä oli jo mainittu Lambert ten Kate. Hän julkaisi kahdessa osassa teoksen Aanleiding tot de kennisse van het verhevene deel der Nederduytsche sprake. Ten Kate vertasi kieliä toisiinsa, mikä ei ollut yleistä tuolloin. Hän erotti puhutusta kielestä kolme eri tyylitasoa (verheven, statig en gemeenzaam). Hän ei nähnyt murteen käyttöä negatiivisena, vaan hänen mukaansa murre oli jo kylliksi toivotun yleiskielen varjossa.
Toinen aikakauden tunnettu kielitieteilijä oli amsterdamilainen Balthazar Huydecoper (1695-1778). Hänen mielestään espanjalaisten miehitys 80-vuotisen sodan aikoihin oli tehnyt hallaa hollannin kielelle. Kieli täytyi puhdistaa ja sitä varten tarvittiin kielioppisääntöjä, jotka hän esitteli vuonna 1730 ilmestyneessä teoksessaan Proeve van Taal- en Dicht-kunde. Kirjaa nimitettiin ”Huydecoperin kieliopiksi”. Hänen perusperiaatteensa oli: ”mitä lähempänä kielen alkuperäistä muotoa, sen kauempana on kielen taantuminen ja suoranainen mädännäisyys”. Tällä hän tarkoitti, että kielioppisäännöt pitää ennemminkin johtaa vanhoista, keskihollanninkielisistä teksteistä kuin uusista, moderneista teksteistä. Hän ei antanut oman aikakautensa kielenkäytön ohjata itseään kuten ten Kate. Seuraavalla vuosisadalla uusia kielioppisääntöjä kritisoitiin ja Roeland Kollewijn puhuikin pilkalliseen sävyyn ”rokokoon kielidiktaattoreista”, 'taaldespoten uit de pruikentijd'
Ero kirjoitetun kielen ja puhekielen välillä kasvoi entisestään. Joskus jopa melkoisen luonnottomatkin keksityt säännöt sopeutettiin ensin kirjoitettuun kieleen. Kun myöhemmin tavoiteltiin yhtenäisempää puhekieltä otettiin kirjoitettu kieli lähtökohdaksi. Se johti teennäiseen ja vähemmän sujuvaan puhetapaan, jota on kutsuttu myöhemmin saarnastuoli-kieleksi (kaseltaal) tai kirkkoherra-hollanniksi (predikanten-Nederlands). Saarnat sisälsivät usein monimutkaisia, pitkiä lauseita, joissa piti olla useita pilkkuja, jotta sen pystyi ymmärtämään. Saarnamiehien vaikutus oli suuri, koska heidän joukossaan oli kielitieteilijöitä, esimerkiksi Matthijs Siegenbeek (1774-1854), joka laati yhdessä toisen papin, Petrus Weilandin (1754-1832) kanssa vuonna 1804 ensimmäisen virallisen oikeinkirjoitussäännöstön. Kirkkoherra-hollannilla oli myös positiivinen vaikutuksensa erityisesti yleiskielen kehitykseen. Yleiskielellä piti olla ehkä ensin hieman keinotekoinen vaiheensa, jotta kielen joustavuus kehittyi. Tässä suhteessa 1700- ja 1800-lukujen hollannin kieltä kutsutaan salonkikieleksi (pronkkamer).
Lähteitä:
http://home.wanadoo.nl/vvdghj/KV/ar01s333.html
http://www.dbnl.org/tekst/bont010aris01_01/bont010aris01_01_0054.htm
Wim Daniëls: Spraakmakend Nederlands, Regels voor het Nieuw-Nederlands (1700-1900)
Joop van der Horst, Fred Marschall: Korte Geschiedenis van de Nederlandse Taal, Hoofdstuk 9 (1700-1870)
Seitsemän pohjoisen provinssin muodostama Alankomaiden tasavalta sinnitteli itsenäisenä suurimman osan 1700-luvusta, mutta 1600-luvun johtoasema kaupassa, tieteissä ja taiteissa oli mennyttä. Rauhallisia aikoja tasavallassa ei ollut, vaan sodat seurasivat toistaan. Pohjoisista provinsseista eroon joutuneet eteläiset provinssit joutuivat 1713 Itävallan haltuun, kun Habsburgien hovin viimeinen espanjalainen kuningas kuoli. Tämä ei ollut suotuisaa hollannin kielen asemalle ja kehitykselle, sillä itävaltalaishovi oli suuntautunut Ranskaan. Jopa yhteydet paikalliseen flaamilaiseen hallintoon piti tapahtua ranskaksi.
Flanderin alueella asui paljon ihmisiä, jotka eivät osanneet sanaakaan ranskaa. Tavallinen kansa puhui kuitenkin ainoastaan omaa murrettaan eikä hallinnut yleiskieltä. Vaikka hollannin kieli eteläisissä provinsseissa kuihtui eikä päässyt kehittämään yleiskieltä, niin talous kukoisti. Erityisesti keisarinna Maria-Theresian pitkällä hallituskaudella (1740-1780) talous kehittyi suotuisasti Flanderin alueella, osittain alueen kanavaverkoston ansiosta. Hänen jälkeensä hallinnut Joosef II ei ollut yhtä suosittu. Hän herätti arvostusta ja kapinamielialaa uudistustensa johdosta. Hän sulki luostareita ja otti sydämen asiakseen opetuksen ja uskonnon erottamisen toisistaan. Hän teki myös useita hallinnollisia uudistuksia, joita kansa vastusti, esimerkiksi korvasi Brabantin neuvoston (Raad van Brabant) korkeimmalla oikeudella (oppergerechtshof). Tästä syntyi aito vastarintaliike, joka otti tavoitteekseen itsenäisen valtion muodostamisen.
Pohjoisissa provinsseissa sen sijaan hollannin kieli saattoi kehittyä vapaasti. Keskiajalla ajateltiin, että kieli on lahja Jumalalta ja siten täydellinen sellaisena kuin se on. Renesanssi toi mukanaan ajatuksen, että ihminen on kaiken mitta. Enää kieleen ei suhtauduttu kritiikittömästi, vaan tehtiin keinotekoisia kieliä ja olemassaolevia kieliä paranneltiin. Renesanssin ajattelusta saivat tukea myös 1600- ja 1700-lukujen hollannin kielen rakentajilta (taalbouwers). Nämä uudistajat kirjoittivat sellaista hollantia, jota kukaan ei puhunut, mutta jota he pitivät parempana. Pyrkimystä ei ollut myöskään yhdistää puhuttua kieltä, vaan kirjakieltä. Tältä ajalta on peräisin kiistaa miten sanoja waaraan ja aan wie tulisi kieliopillisesti käyttää. Myöhäiskeskiajalla sijamuodot olivat suurimmaksi osaksi hävinneet hollannin kielestä, kuten englannista. Tämä oli joillekin 1700-luvun kielenuudistajille piikki lihassa, koska heidän mielestään hyvään ja kunnioitettavaan kieleen kuuluvat sijamuodot. Vastoin olemassaolevaa kielen käyttöä, kirjallista ilmaisua varten keksittiin siis uusia sääntöjä. Voitiin sanoa: ik heb den leeuw gezien, den dikken gevaarlijken leeuw (leeuw maskuliininen sana), mutta: ik heb de breede deur geopend (deur feminiininen sana). Ja: de moeder des kleinen lieven kinds, mutta: der kleine lieve kinderen. Taivutusmuodot riippuivat siitä oliko kyseessä suora vai epäsuora objekti vai subjekti, oliko sana maskuliininen, feminiinen tai neutri tai oliko se yksikössä vai monikossa.
1700-luvun alkupuoliskolla julkaistiin paljon hollannin kieltä koskevaa kielitieteellistä kirjallisuutta: vuonna 1700 David van Hoogstraten (1658-1724) julkaisi teoksensa Aenmerkingen over de geslachten der zelfstandige naemwoorden, vuonna 1703 Jacobus Nyloë (1670-1714) julkaisi teoksensa Aenleiding tot de Nederduitsche taal, vuonna 1706 Arnold Moonen (1644-1711) julkaisi teoksensa Nederduitsche spraekkunst; vuonna 1707 seurasi Adriaan Verwerin (1654-1720) Lingua belgicae idea grammatica, poetica, rhetorica, ja vuonna 1708 William Séwelin (1654-1720) Nederduytsche spraakkunst. Näiden nopeaan tahtiin ilmestyneiden hollannin kielen kielioppien jälkeen vuonna 1710, Lambert ten Kate (1674-1731) julkaisi teoksensa Geméénschap tussen de Gottische spraeke en de Nederduytsche. Näistä 1700-luvun alun julkaisuista Moonenin Nederduitsche spraekkunstilla oli suurin vaikutus läpi vuosisadan.
Yksi liberaaleimmista kielitieteilijöistä oli jo mainittu Lambert ten Kate. Hän julkaisi kahdessa osassa teoksen Aanleiding tot de kennisse van het verhevene deel der Nederduytsche sprake. Ten Kate vertasi kieliä toisiinsa, mikä ei ollut yleistä tuolloin. Hän erotti puhutusta kielestä kolme eri tyylitasoa (verheven, statig en gemeenzaam). Hän ei nähnyt murteen käyttöä negatiivisena, vaan hänen mukaansa murre oli jo kylliksi toivotun yleiskielen varjossa.
Toinen aikakauden tunnettu kielitieteilijä oli amsterdamilainen Balthazar Huydecoper (1695-1778). Hänen mielestään espanjalaisten miehitys 80-vuotisen sodan aikoihin oli tehnyt hallaa hollannin kielelle. Kieli täytyi puhdistaa ja sitä varten tarvittiin kielioppisääntöjä, jotka hän esitteli vuonna 1730 ilmestyneessä teoksessaan Proeve van Taal- en Dicht-kunde. Kirjaa nimitettiin ”Huydecoperin kieliopiksi”. Hänen perusperiaatteensa oli: ”mitä lähempänä kielen alkuperäistä muotoa, sen kauempana on kielen taantuminen ja suoranainen mädännäisyys”. Tällä hän tarkoitti, että kielioppisäännöt pitää ennemminkin johtaa vanhoista, keskihollanninkielisistä teksteistä kuin uusista, moderneista teksteistä. Hän ei antanut oman aikakautensa kielenkäytön ohjata itseään kuten ten Kate. Seuraavalla vuosisadalla uusia kielioppisääntöjä kritisoitiin ja Roeland Kollewijn puhuikin pilkalliseen sävyyn ”rokokoon kielidiktaattoreista”, 'taaldespoten uit de pruikentijd'
Ero kirjoitetun kielen ja puhekielen välillä kasvoi entisestään. Joskus jopa melkoisen luonnottomatkin keksityt säännöt sopeutettiin ensin kirjoitettuun kieleen. Kun myöhemmin tavoiteltiin yhtenäisempää puhekieltä otettiin kirjoitettu kieli lähtökohdaksi. Se johti teennäiseen ja vähemmän sujuvaan puhetapaan, jota on kutsuttu myöhemmin saarnastuoli-kieleksi (kaseltaal) tai kirkkoherra-hollanniksi (predikanten-Nederlands). Saarnat sisälsivät usein monimutkaisia, pitkiä lauseita, joissa piti olla useita pilkkuja, jotta sen pystyi ymmärtämään. Saarnamiehien vaikutus oli suuri, koska heidän joukossaan oli kielitieteilijöitä, esimerkiksi Matthijs Siegenbeek (1774-1854), joka laati yhdessä toisen papin, Petrus Weilandin (1754-1832) kanssa vuonna 1804 ensimmäisen virallisen oikeinkirjoitussäännöstön. Kirkkoherra-hollannilla oli myös positiivinen vaikutuksensa erityisesti yleiskielen kehitykseen. Yleiskielellä piti olla ehkä ensin hieman keinotekoinen vaiheensa, jotta kielen joustavuus kehittyi. Tässä suhteessa 1700- ja 1800-lukujen hollannin kieltä kutsutaan salonkikieleksi (pronkkamer).
Lähteitä:
http://home.wanadoo.nl/vvdghj/KV/ar01s333.html
http://www.dbnl.org/tekst/bont010aris01_01/bont010aris01_01_0054.htm
Wim Daniëls: Spraakmakend Nederlands, Regels voor het Nieuw-Nederlands (1700-1900)
Joop van der Horst, Fred Marschall: Korte Geschiedenis van de Nederlandse Taal, Hoofdstuk 9 (1700-1870)
Taalkunde Nederlands: 1500 - 1700
1500-luku oli vaurastumisen aikaa. Alankomaiden alue oli avioliiton kautta liitetty Habsburgien suureen valtakuntaan. Kaarle V halusi kuitenkin yhdistää hollantia puhuvat alueet yhdeksi kokonaisuudeksi. Näin syntyi 17 provinssia käsittävä historiallinen Alankomaiden alue (de Nederlanden), johon kuului tämänpäivän Benelux-maat ilman Liègen / Luikin aluetta ja iso osa nykyisestä pohjois-Ranskan alueesta. Kaarle V julisti vuonna 1549 alueen, Burgundin piirin (Bourgondische Kreits) jakamattomaksi kokonaisuudeksi, jossa kaikilla maakunnilla oli sama vallanperimysjärjestys. Vaikka alue kuului Habsburgien suureen valtakuntaan, sillä oli omat erityispiirteensä kuten omat lait ja oikeusjärjestelmä.
1500-luvun lopulla kriisi puhkesi sekä taloudellisesti että yhteiskunnallisesti. Katovuodet, matalat palkat ja Englannin julistama kauppasaarto kurjisti taloutta. Yleiseurooppalainen kehitys myös vaikutti: kirjapainotaito yleistyi ja sen myötä uudet aatteet levisivät entistä helpommin ja laajemmalle. Mm. löytöretkien myötä maailmankuva oli laajentunut ja sydänkeskiajan paikallinen kulttuuri muuttui vastaamaan renesanssiajan ihanteita.
Humanismi kuvaa hyvin tätä murrosta, joka Euroopassa tapahtui siirryttäessä keskiajan yhtenäiskulttuurista uuteen aikaan. Ihmiskuvassa uskonnon vaikutus siirtyi taka-alalle. Humanismin ihmiskuva siirsi ihmisen viator mundista faber mundiksi, aktiiviseksi toimijaksi, maailman hallitsijaksi. Ihminen oli maailmankaikkeuden keskiössä. Humanismi syntyi vastustamaan keskiajan yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta. Se painotti jälleen tämänpuolista elämää, keskiajan tuonpuoleisen elämän sijaan. Se korosti ihmisen arvokkuutta ja mahdollisuuksia tässä maailmassa sekä elämää sopusoinnussa luonnon kanssa. Humanismin aatteessa uskonnollisen hurskauden ja mietiskelyn sijaan arvostettiin yhteiskunnallista osallistumista ja ”yleisneroutta” eli monen alan tietojen ja taitojen omaksumista. Ihmisen arvo perustui hänen kykyihinsä, ei hänen asemaansa.
Desiderius Erasmus Rotterdamilainen eli vuosina 1466 – 1536. Hän oli humanisti, joka auttoi levittämään renessanssin ajatuksia Pohjois-Eurooppaan. Papistoa pilkkaamalla Erasmus vaikutti myös tahtomattaan uskonpuhdistuksen syntyyn, vaikka pysyi itse valistuneena katolisena ja kritiikillään halusi uudistaa kirkkoa. Erasmus tunnetaan parhaiten esseestään Tyhmyyden ylistys (De Lof der Zotheid, 1509). Siinä hän saattoi naurunalaiseksi inhimillisiä heikkouksia, kuten ihmisten harhaisen kuvan omasta rationaalisuudestaan ja heidän houkkamaisen onnellisuuden tavoittelunsa. Rationaalisuuden sijaan ihmisten toimia motivoivat heidän tunteensa, ja onnellisuuden sijaan heidän tulisi tavoitella itsensä sivistämistä ja nöyrää, yksinkertaista kristillisyyttä. Erasmuksen mukaan liiallinen tieto tekee ihmisistä onnettomia.
Uudet uskonnolliset suuntaukset alkoivat voimistua. 1500-luvulla Luther ja Calvin toivat protestantismin pohjoisiin provinsseihin ja lisäsi vastakkainasettelua voimakkaasti katolisen Espanjan kanssa. Espanja vainosi protestantteja ja Hollannin aatelisto ja kalvinistit tukivat voimakkaasti espanjalaisten ja katolilaisuuden vastaista mielialaa. Tilanne kärjistyi ikonoklasmiin eli kuvainraastoon (beeldenstorm) Steenvoordessa ja levisi kaikkialle Alankomaissa. Tällöin kirkosta protestanttisen opin mukaisesti tuhottiin katoliseksi miellettävää taidetta kuten tauluja, kirjoja, lasimaalauksin koristeltuja ikkunoita ja patsaita sekä seinämaalauksia kalkittiin umpeen. Tähän vastauksena Espanjan kuningas Filip II lähetti Alvan herttuan, joka perusti ns ”Verisen neuvoston”, jossa mm monia protestanttista liikettä tukevia aateliston jäseniä tuomittiin kuolemaan. Wilhelm Oranjelainen johti kapinaa Espanjaa kohti ja yritti valloittaa Brabantin ja siten säilyttää Alankomaiden yhtenäisyyden. Hän epäonnistui tehtävässään ja vuonna 1585 espanjalaiset valloittivat Antwerpenin (Val van Antwerp) ja vastavuoroisesti pohjoiset provinssit sulkivat Scheldt-joen, joka puolestaan saartoi Vlanderin satamat. Unelma yhteisestä Alankomaiden valtiosta oli ohi ja 17 provinssia jakaantui kahteen osaan. Paljon väestöä siirtyi etelästä pohjoiseen vakaampien olojen toivossa. Vuonna 1568 puhkesi 80-vuotinen sota ja 1588 perustettiin seitsemän pohjoisen provinssin Alankomaiden tasavalta (Republiek der Zeven Verenigde Nederlanden).
1600-lukua voidaan luonnehtia seitsemän pohjoisen provinssin muodostaman Alankomaiden tasavallan alueella kultaiseksi vuosisadaksi (Gouden Eeuw). Talouden, kulttuurin ja tieteen painopiste siirtyi tasavaltaan, kun taas Espanja miehitti ja espanjalaisti eteläisiä provinsseja (Spaanse Nederlanden). Hallintoa miehitettiin espanjalaisilla virkamiehillä ja vastauskonpuhdistuksen avulla katolisuutta istutettiin voimakkaasti alueelle. 1700-luvulla alue joutui Ranskan hallintaan. Vuosien 1540-1630 välillä muuttoaallot merkitsivät eteläisille provinsseille suurta menetystä. Myös nälänhätä, sodat ja kulkutaudit johtivat siihen, että talous taantui. Hollannin kieli ei myös päässyt kehittymään.
Alankomaiden tasavalta kasvoi Euroopan tärkeimmäksi kauppamahdiksi ja sen tuoma vauraus kasvatti kulttuurillista mahtia. Voimakas kauppiasluokka rahoitti mm taidetta kun toisaalla Euroopassa rahoittajana oli kirkko. Kultainen vuosisata ei kuitenkaan tarkoittanut kokonaisuudessaan rauhan aikaa, sillä 80-vuotinen sota päättyi vasta Münsterin rauhaan 1648, jossa Espanja tunnusti lopullisesti pohjoisten provinssien itsenäisyyden. 1600-luvulla rauhan aikaa oli kyllä 1609-21 välirauhan aika. Sodat levisivät ja usko jakoi koko Euroopan. 1600-luvun jälkimmäisellä puoliskolla vihanpito jatkui kauppasotina Se puolusti asemaansa kahdessa sodassa Englantia vastaan 1651-54 ja 1665-67 ja Ranskaa vastaan 1672. Vauraus loppui kuten myös Alankomaiden asema pääasiallisena talousmahtina.
Tätä ennen kuitenkin Alankomaiden perustamat Itä- ja länsi- Intian kauppakomppaniat hallitsivat maailman meriä (VOC Verenigde Oost-Indische Compagnie perust 1602). 1600-luvulla Alankomaiden merimahti valtasi myös siirtomaita, esim. Indonesia (1602), Nieuw Amsterdam (New York, 1625), Alankomaiden Antillit (1634), Malesia (1641), Sri Lanka (1658) ja Surinam (1667).
Keskihollantia seuranneet kaksi vuosisataa vaikuttivat vahvasti kieleen ja siirtymiseen nykyhollantia kohti. Tähän mennessä kieltä on ilmaistu nimellä Diets / Duits, joka siis tarkoitti kansankieltä (van het diet, van het volk). ”Burgundin piirin” aikana tietoisuus omaleimaisesta ja erilaisesta kulttuurista kasvoi – itsenäisestä olemuksesta isossa Habsburgilaisessa yhteisössä. Diets / Duits –sanan rinnalle ilmestyi kieltä kuvaavina sanoina Nederduytsch ja Nederlandsch. Nämä uudet ilmaisut ovat nähtävissä 1500-luvulla ilmestyneissä teoksissa kuten Nederlandsche Spellijnghe (1550), Den Schat der Duytsscher talen (1552) ja Twe-spraack vande Nederduytsche Letterkunst (1584). 1600-luvulla ja melkein koko 1700-luvun uudistettu Den schat der Duytscher talen oli merkittävässä osassa: sitä julkaistiin 14 kertaa vuosien 1601 ja 1775 välillä. 1600-luvun lopulla tämä sanasto sai kilpailijoita erityisesti Nil volentibus arduum –ryhmältä, jonka tavoitteena oli lainasanojen vähentäminen. He julkaisivat sanakirjan nimellä Nederlandtsche woorden-schat vuonna 1650.
Merkittävä rooli oli myös Raamatun uudella käännöksellä (Statenbijbel). Kalvinistit halusivat, että Raamattu tulee kääntää sen alkuperäiskielistä, hepreasta, kreikasta ja arameasta. Lisäksi se tuli kirjoittaa sellaisella hollannilla, jota jokainen ymmärtää. Kääntäminen oli valtava prosessi, joka omalta osaltaan vaikutti yhtenäisen yleiskielen kehittymiseen. Kääntäjiä oli jokaiselta Alankomaiden alueelta. Käännös valmistui vuonna 1637 ja sillä oli tärkeä rooli kalvinistien keskuudessa, jossa sitä luettiin päivittäin. Toisaalta aikaavievän prosessin takia kieli oli jo ilmestyessään vanhahtavaa.
Merkittävin yhteiskunnallinen tekijä kielen kehitykseen oli kuitenkin jo aiemmin mainittu muuttoaalto. 1500-luvun lopulle tullessa kymmeniä tuhansia oli jo muuttanut eteläisistä provinsseista pohjoisiin. Syyt eivät aina olleet pelkästään uskonnollisia (protestantit). Myös polittiisista ja taloudellisista syistä muutettiin paljon. Muuttajat olivat usein tiede- ja kirkonmiehiä, kirjailijoita, filosofeja, kauppiasluokkaa, arvostettuja käsityöläisiä. Muuttoaalto ei tuonut ainoastaan uusia taitoja, yhteiskunnallista arvostusta ja rahaa – vaan myös muutoksia kieleen.
Tärkeä äännemuutos tapahtui siirryttäessä keskihollannista nykyhollantiin: [i:] (kirj) ja [y:] (kirj ) diftongisaatio.
1500-luvulla ilmestyneistä kieliopeista voidaan päätellä, että keskihollannissa ilmenneet yksinäisvokaalit, monoftongit [i:] ja [y:] muuttuivat asteittain [ei] ja [oey] –äänteiksi ja myöhemmin [ai] ja [oi] -äänteiksi. Tämä äännemuutos oli nähtävissä ensiksi etelä-Brabantin variantissa ja myöhemmin alemman luokan variantissa Hollannin maakunnassa Tämä kehitys ei kuitenkaan lisännyt foneemien määrää kielessä, vaan diftongit [ei] ja [oey] olivat jo olemassa [ai] ja [oi] -äänteiden rinnakkaisääntämyksissä. Tämä diftongisaatio johti äänteiden yhteensulautumiseen. Diftongisaatio voidaan nähdä seurauksena 1500-luvun muuttoaallosta, jolloin diftongit ”lainattiin” Brabantin alueella puhutusta, arvostetusta variantista. Tästä tosin kiistellään oliko muuttoaallolla vaikutusta. Joka tapauksessa nämä muutokset tapahtuivat 1500-luvulla yläluokan kielivarianttiin ja niiden omaksuminen yleiskieleen tapahtui 1600-luvulla alempiin yhteiskuntaryhmiin.
Hollandse expansie –termiä käytetään, kun tarkoitetaan sitä, että nimeomaisesti muutokset tapahtuivat Hollannin maakunnassa - johon vaikutusvaltaisten ja varakkaiden muuttajien aalto nimenomaisesti kohdistui ja jolla oli keskeinen asema tasavallassa – ja sieltä ne levisivät muualle maahan.
Kielen kehitykseen vaikuttivat puhetaidon edistämiseen keskittyneet veljeskunnat, rederijkers. Nämä yhteisöt olivat saaneet alkunsa 1400-luvun Flanderista, jolloin ranskalaisvaikutus niissä oli huomattava. Nämä yhteisöt keskittyivät runouden ja näytelmien kirjoittamiseen. Nämä yhteisöt olivat myös innostuneet hollannin kielen vaalimisesta ja puhdistamisesta mm lainasanoista. Purismi- niminen liike sai sykäyksen renesanssista, jolloin kansankielinen kirjallisuus oli nousussa sekä reformaatiosta ja kansallistunteen noususta. Eräiden kirjailijoiden mielestä hollanti oli huonossa jamassa ja se piti puhdistaa lainavaikutteista. Vallalla oli käsitys, että latinan vaikutus hollannin syntaksiin ja morfologiaan lisäsivät hollannin statusta, mutta lainasanat eivät. Tilalle siis etsittiin hollanninkielisiä sanoja, joko vanhoja, joiden tilalle oli otettu lainasanoja tai sitten uusia sanoja, neologismeja.
Latinan kieli nähtiin kielen ideaalina, josta lainattiin sanoja mutta myös rakenteita. 1600-luvulle tultaessa hollantiin oli kopioitu latinasta rakenteita, jotka eivät olleet ominaisia hollannille. Tästä johtui, että kieltä oli hankala lukea ja lauseet saattoivat olla kappaleen mittaisia. Tällaisia rakenteita olivat mm
- relatiivikonjunktio (relative conjunction) oli yleinen lauseenrakennusmalli latinassa, jolloin kaksi päälausetta yhdistettiin toisiinsa relatiivipronominilla toisen lauseen alussa. Nykyhollannissa relatiivikonjunktiota käytetään vain sivulauseissa, tai relatiivipronomini korvataan demonstratiivipronominilla.
- Partisiippirakenteet (participle constructions), ovat yleensä nykykielessä korvattu sivulauseilla.
- Infinitiivirakenne (infinitive contstructions) on jäänyt elämään nykyhollantiin, esim lauseessa ”Ik zag haar lopen” (näin hänen kävelevän).
1500-luvun lopulla kriisi puhkesi sekä taloudellisesti että yhteiskunnallisesti. Katovuodet, matalat palkat ja Englannin julistama kauppasaarto kurjisti taloutta. Yleiseurooppalainen kehitys myös vaikutti: kirjapainotaito yleistyi ja sen myötä uudet aatteet levisivät entistä helpommin ja laajemmalle. Mm. löytöretkien myötä maailmankuva oli laajentunut ja sydänkeskiajan paikallinen kulttuuri muuttui vastaamaan renesanssiajan ihanteita.
Humanismi kuvaa hyvin tätä murrosta, joka Euroopassa tapahtui siirryttäessä keskiajan yhtenäiskulttuurista uuteen aikaan. Ihmiskuvassa uskonnon vaikutus siirtyi taka-alalle. Humanismin ihmiskuva siirsi ihmisen viator mundista faber mundiksi, aktiiviseksi toimijaksi, maailman hallitsijaksi. Ihminen oli maailmankaikkeuden keskiössä. Humanismi syntyi vastustamaan keskiajan yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta. Se painotti jälleen tämänpuolista elämää, keskiajan tuonpuoleisen elämän sijaan. Se korosti ihmisen arvokkuutta ja mahdollisuuksia tässä maailmassa sekä elämää sopusoinnussa luonnon kanssa. Humanismin aatteessa uskonnollisen hurskauden ja mietiskelyn sijaan arvostettiin yhteiskunnallista osallistumista ja ”yleisneroutta” eli monen alan tietojen ja taitojen omaksumista. Ihmisen arvo perustui hänen kykyihinsä, ei hänen asemaansa.
Desiderius Erasmus Rotterdamilainen eli vuosina 1466 – 1536. Hän oli humanisti, joka auttoi levittämään renessanssin ajatuksia Pohjois-Eurooppaan. Papistoa pilkkaamalla Erasmus vaikutti myös tahtomattaan uskonpuhdistuksen syntyyn, vaikka pysyi itse valistuneena katolisena ja kritiikillään halusi uudistaa kirkkoa. Erasmus tunnetaan parhaiten esseestään Tyhmyyden ylistys (De Lof der Zotheid, 1509). Siinä hän saattoi naurunalaiseksi inhimillisiä heikkouksia, kuten ihmisten harhaisen kuvan omasta rationaalisuudestaan ja heidän houkkamaisen onnellisuuden tavoittelunsa. Rationaalisuuden sijaan ihmisten toimia motivoivat heidän tunteensa, ja onnellisuuden sijaan heidän tulisi tavoitella itsensä sivistämistä ja nöyrää, yksinkertaista kristillisyyttä. Erasmuksen mukaan liiallinen tieto tekee ihmisistä onnettomia.
Uudet uskonnolliset suuntaukset alkoivat voimistua. 1500-luvulla Luther ja Calvin toivat protestantismin pohjoisiin provinsseihin ja lisäsi vastakkainasettelua voimakkaasti katolisen Espanjan kanssa. Espanja vainosi protestantteja ja Hollannin aatelisto ja kalvinistit tukivat voimakkaasti espanjalaisten ja katolilaisuuden vastaista mielialaa. Tilanne kärjistyi ikonoklasmiin eli kuvainraastoon (beeldenstorm) Steenvoordessa ja levisi kaikkialle Alankomaissa. Tällöin kirkosta protestanttisen opin mukaisesti tuhottiin katoliseksi miellettävää taidetta kuten tauluja, kirjoja, lasimaalauksin koristeltuja ikkunoita ja patsaita sekä seinämaalauksia kalkittiin umpeen. Tähän vastauksena Espanjan kuningas Filip II lähetti Alvan herttuan, joka perusti ns ”Verisen neuvoston”, jossa mm monia protestanttista liikettä tukevia aateliston jäseniä tuomittiin kuolemaan. Wilhelm Oranjelainen johti kapinaa Espanjaa kohti ja yritti valloittaa Brabantin ja siten säilyttää Alankomaiden yhtenäisyyden. Hän epäonnistui tehtävässään ja vuonna 1585 espanjalaiset valloittivat Antwerpenin (Val van Antwerp) ja vastavuoroisesti pohjoiset provinssit sulkivat Scheldt-joen, joka puolestaan saartoi Vlanderin satamat. Unelma yhteisestä Alankomaiden valtiosta oli ohi ja 17 provinssia jakaantui kahteen osaan. Paljon väestöä siirtyi etelästä pohjoiseen vakaampien olojen toivossa. Vuonna 1568 puhkesi 80-vuotinen sota ja 1588 perustettiin seitsemän pohjoisen provinssin Alankomaiden tasavalta (Republiek der Zeven Verenigde Nederlanden).
1600-lukua voidaan luonnehtia seitsemän pohjoisen provinssin muodostaman Alankomaiden tasavallan alueella kultaiseksi vuosisadaksi (Gouden Eeuw). Talouden, kulttuurin ja tieteen painopiste siirtyi tasavaltaan, kun taas Espanja miehitti ja espanjalaisti eteläisiä provinsseja (Spaanse Nederlanden). Hallintoa miehitettiin espanjalaisilla virkamiehillä ja vastauskonpuhdistuksen avulla katolisuutta istutettiin voimakkaasti alueelle. 1700-luvulla alue joutui Ranskan hallintaan. Vuosien 1540-1630 välillä muuttoaallot merkitsivät eteläisille provinsseille suurta menetystä. Myös nälänhätä, sodat ja kulkutaudit johtivat siihen, että talous taantui. Hollannin kieli ei myös päässyt kehittymään.
Alankomaiden tasavalta kasvoi Euroopan tärkeimmäksi kauppamahdiksi ja sen tuoma vauraus kasvatti kulttuurillista mahtia. Voimakas kauppiasluokka rahoitti mm taidetta kun toisaalla Euroopassa rahoittajana oli kirkko. Kultainen vuosisata ei kuitenkaan tarkoittanut kokonaisuudessaan rauhan aikaa, sillä 80-vuotinen sota päättyi vasta Münsterin rauhaan 1648, jossa Espanja tunnusti lopullisesti pohjoisten provinssien itsenäisyyden. 1600-luvulla rauhan aikaa oli kyllä 1609-21 välirauhan aika. Sodat levisivät ja usko jakoi koko Euroopan. 1600-luvun jälkimmäisellä puoliskolla vihanpito jatkui kauppasotina Se puolusti asemaansa kahdessa sodassa Englantia vastaan 1651-54 ja 1665-67 ja Ranskaa vastaan 1672. Vauraus loppui kuten myös Alankomaiden asema pääasiallisena talousmahtina.
Tätä ennen kuitenkin Alankomaiden perustamat Itä- ja länsi- Intian kauppakomppaniat hallitsivat maailman meriä (VOC Verenigde Oost-Indische Compagnie perust 1602). 1600-luvulla Alankomaiden merimahti valtasi myös siirtomaita, esim. Indonesia (1602), Nieuw Amsterdam (New York, 1625), Alankomaiden Antillit (1634), Malesia (1641), Sri Lanka (1658) ja Surinam (1667).
Keskihollantia seuranneet kaksi vuosisataa vaikuttivat vahvasti kieleen ja siirtymiseen nykyhollantia kohti. Tähän mennessä kieltä on ilmaistu nimellä Diets / Duits, joka siis tarkoitti kansankieltä (van het diet, van het volk). ”Burgundin piirin” aikana tietoisuus omaleimaisesta ja erilaisesta kulttuurista kasvoi – itsenäisestä olemuksesta isossa Habsburgilaisessa yhteisössä. Diets / Duits –sanan rinnalle ilmestyi kieltä kuvaavina sanoina Nederduytsch ja Nederlandsch. Nämä uudet ilmaisut ovat nähtävissä 1500-luvulla ilmestyneissä teoksissa kuten Nederlandsche Spellijnghe (1550), Den Schat der Duytsscher talen (1552) ja Twe-spraack vande Nederduytsche Letterkunst (1584). 1600-luvulla ja melkein koko 1700-luvun uudistettu Den schat der Duytscher talen oli merkittävässä osassa: sitä julkaistiin 14 kertaa vuosien 1601 ja 1775 välillä. 1600-luvun lopulla tämä sanasto sai kilpailijoita erityisesti Nil volentibus arduum –ryhmältä, jonka tavoitteena oli lainasanojen vähentäminen. He julkaisivat sanakirjan nimellä Nederlandtsche woorden-schat vuonna 1650.
Merkittävä rooli oli myös Raamatun uudella käännöksellä (Statenbijbel). Kalvinistit halusivat, että Raamattu tulee kääntää sen alkuperäiskielistä, hepreasta, kreikasta ja arameasta. Lisäksi se tuli kirjoittaa sellaisella hollannilla, jota jokainen ymmärtää. Kääntäminen oli valtava prosessi, joka omalta osaltaan vaikutti yhtenäisen yleiskielen kehittymiseen. Kääntäjiä oli jokaiselta Alankomaiden alueelta. Käännös valmistui vuonna 1637 ja sillä oli tärkeä rooli kalvinistien keskuudessa, jossa sitä luettiin päivittäin. Toisaalta aikaavievän prosessin takia kieli oli jo ilmestyessään vanhahtavaa.
Merkittävin yhteiskunnallinen tekijä kielen kehitykseen oli kuitenkin jo aiemmin mainittu muuttoaalto. 1500-luvun lopulle tullessa kymmeniä tuhansia oli jo muuttanut eteläisistä provinsseista pohjoisiin. Syyt eivät aina olleet pelkästään uskonnollisia (protestantit). Myös polittiisista ja taloudellisista syistä muutettiin paljon. Muuttajat olivat usein tiede- ja kirkonmiehiä, kirjailijoita, filosofeja, kauppiasluokkaa, arvostettuja käsityöläisiä. Muuttoaalto ei tuonut ainoastaan uusia taitoja, yhteiskunnallista arvostusta ja rahaa – vaan myös muutoksia kieleen.
Tärkeä äännemuutos tapahtui siirryttäessä keskihollannista nykyhollantiin: [i:] (kirj
1500-luvulla ilmestyneistä kieliopeista voidaan päätellä, että keskihollannissa ilmenneet yksinäisvokaalit, monoftongit [i:] ja [y:] muuttuivat asteittain [ei] ja [oey] –äänteiksi ja myöhemmin [ai] ja [oi] -äänteiksi. Tämä äännemuutos oli nähtävissä ensiksi etelä-Brabantin variantissa ja myöhemmin alemman luokan variantissa Hollannin maakunnassa Tämä kehitys ei kuitenkaan lisännyt foneemien määrää kielessä, vaan diftongit [ei] ja [oey] olivat jo olemassa [ai] ja [oi] -äänteiden rinnakkaisääntämyksissä. Tämä diftongisaatio johti äänteiden yhteensulautumiseen. Diftongisaatio voidaan nähdä seurauksena 1500-luvun muuttoaallosta, jolloin diftongit ”lainattiin” Brabantin alueella puhutusta, arvostetusta variantista. Tästä tosin kiistellään oliko muuttoaallolla vaikutusta. Joka tapauksessa nämä muutokset tapahtuivat 1500-luvulla yläluokan kielivarianttiin ja niiden omaksuminen yleiskieleen tapahtui 1600-luvulla alempiin yhteiskuntaryhmiin.
Hollandse expansie –termiä käytetään, kun tarkoitetaan sitä, että nimeomaisesti muutokset tapahtuivat Hollannin maakunnassa - johon vaikutusvaltaisten ja varakkaiden muuttajien aalto nimenomaisesti kohdistui ja jolla oli keskeinen asema tasavallassa – ja sieltä ne levisivät muualle maahan.
Kielen kehitykseen vaikuttivat puhetaidon edistämiseen keskittyneet veljeskunnat, rederijkers. Nämä yhteisöt olivat saaneet alkunsa 1400-luvun Flanderista, jolloin ranskalaisvaikutus niissä oli huomattava. Nämä yhteisöt keskittyivät runouden ja näytelmien kirjoittamiseen. Nämä yhteisöt olivat myös innostuneet hollannin kielen vaalimisesta ja puhdistamisesta mm lainasanoista. Purismi- niminen liike sai sykäyksen renesanssista, jolloin kansankielinen kirjallisuus oli nousussa sekä reformaatiosta ja kansallistunteen noususta. Eräiden kirjailijoiden mielestä hollanti oli huonossa jamassa ja se piti puhdistaa lainavaikutteista. Vallalla oli käsitys, että latinan vaikutus hollannin syntaksiin ja morfologiaan lisäsivät hollannin statusta, mutta lainasanat eivät. Tilalle siis etsittiin hollanninkielisiä sanoja, joko vanhoja, joiden tilalle oli otettu lainasanoja tai sitten uusia sanoja, neologismeja.
Latinan kieli nähtiin kielen ideaalina, josta lainattiin sanoja mutta myös rakenteita. 1600-luvulle tultaessa hollantiin oli kopioitu latinasta rakenteita, jotka eivät olleet ominaisia hollannille. Tästä johtui, että kieltä oli hankala lukea ja lauseet saattoivat olla kappaleen mittaisia. Tällaisia rakenteita olivat mm
- relatiivikonjunktio (relative conjunction) oli yleinen lauseenrakennusmalli latinassa, jolloin kaksi päälausetta yhdistettiin toisiinsa relatiivipronominilla toisen lauseen alussa. Nykyhollannissa relatiivikonjunktiota käytetään vain sivulauseissa, tai relatiivipronomini korvataan demonstratiivipronominilla.
- Partisiippirakenteet (participle constructions), ovat yleensä nykykielessä korvattu sivulauseilla.
- Infinitiivirakenne (infinitive contstructions) on jäänyt elämään nykyhollantiin, esim lauseessa ”Ik zag haar lopen” (näin hänen kävelevän).
Taalkunde Nederlands: De tijd tot ca. 1500
Tunnilla käsiteltiin varhaisen (muinaishollanti tai vanha hollanti) ja keskihollannin kehityskulkuja. Tutustuimme myös pariin aikalaistekstiin ja niiden käännökseen nykyhollannille.
Kansainvaellusten jälkeen nykyistä Alankomaita vastaavalla alueella asuivat eri heimoja: friisit asuttivat rannikkoalueita, saksit alueen itäosaa ja frankit etelää. Frankit laajensivat alueitaan ja noin vuonna 800 Frankkien valtakunta käsittikin suuren osan Eurooppaa. Varhaiskeskiajan kehitystä alueella luonnehtivat jatkuvat aluemuutokset ja keskenään tappelevat ruhtinaat. Sydän- ja myöhäiskeskiajalle tullessa koko läntisessä Euroopassa väkiluku alkoi kasvaa, uusia kaupunkeja perustettiin ja kaupankäynti kasvoi. Kehityksen painopiste oli selkeästi Flanderissa, jossa erityisesti Ghent ja Brugge vaurastuivat. Myös Alankomaiden alueella sijaitsevat hansakaupungit kukoistivat (Hasselt, Kampen, Zwolle, Hattem, Deventer, Zutphen ja Doesburg).
Kirjoittaminen oli varhais- ja sydänkeskiajalla paljolti kirkonmiesten käsissä (vrt muinaishollannin varhaisimmat tekstit), mutta aikaa myöten myös maallinen hallinto alkoi muuttua aiempaa kirjallisemmaksi ja sen omat virkamiehet astuivat vähitellen papiston rinnalle maallisiin seikkoihin liittyvien tekstien laatijoina.
Hollannin vanhin kausi, muinaishollanti (Oud Nederlands) alkaa 700-luvulta ja vanhimpia kirjoitettuja teksteja on löytynyt noin 1000-luvulta. Merkittävät muutokset mannergermaanisiin kieliin nähden olivat tapahtuneet tuohon mennessä.
Keskihollannin (Middelnederlands) aikakausi on ajoitettu vuosiin 1150-1500. Kieli sai tuolloin yhä enemmän jalansijaa myös kirjoitetussa muodossa. Tämä seuraa yleiseurooppalaista kehityskulkua, jossa kansankielen merkitys kasvaa kirkon – ja latinan - otteen kirvotessa. Toki latina oli edelleen tärkeä kieli mm kirkossa, opetuksessa ja kansainvälisissä yhteyksissä.
Keskihollannin varhaisimmasta vaiheesta (vuoteen 1300 asti) on säilynyt parituhatta tekstiä, joista 2/3 on flaamilaista alkuperää, 15 % hollannin murteella ja 10 % brabantin murteella. Edelleen on hyvä muistaa kun puhutaan hollannista niin sillä tarkoitetaan paikallisia variantteja, eikä ollut olemassa yhtenäiskieltä. Säilyneet tekstit voidaan jakaa kaunokirjallisiin ja virallisiin teksteihin. Kaunokirjalliset tekstit eivät olleet päivättyjä ja niille toivottiin laajempaa yleisöä kuin virallisille teksteille, joten niiden kirjoittamisessa pyrittiin mahdollisimman lähelle yleiskieltä. Viralliset tekstin sen sijaan olivat päivättyjä ja ne kirjoitettiin murteella.
Vanhin kaunokirjallinen teksti, joka on kirjoitettu keskihollannilla on maastrichtilaisen hovirunoilija Hendrik van Veldeken kirjoittama (n. vuonna 1170) Sint Servaes. Teksti kertoo Maastrichtin piispan elämästä. Toinen aikakauden tunnettu kirjailija oli Jacob van Maerlant (1230 – 1300), joka oli flaamilainen runoilija. Hän kirjoitti alunperin ritarikertomuksia ja runoutta, mutta hän on tullut tunnetuksi erityisesti ensyklopedioistaan kuten Der Natueren Blomme.
Keskiajan tärkein teos tällä kielialueella on eittämättä faabeli, opettava eläintaru, Vanden Vos Reynaerde. Teksti perustuu ranskalaiseen taruun ja on satiiri keskiajan yhteiskunnasta. Muista kaunokirjallisista teksteistä mainittakoon: Melis Stoken "Rijmkroniek", "Elckerlijc", ja "Marieken van Nieumeghen".
Keskihollannin ajalta on myös peräisin hollannin kielen sanakirjoja ja Leuveniin perustettiin yliopisto 1400-luvulla.
Keskiajan mittaan kirjoittaminen, sen arvostus, mahdollisuudet ja välineet kokivat monia muutoksia (pergamentit, scriptoriat, karolinen minuskeeli yms), joista kirjapainotaidon (noin vuonna 1450) kehittäminen oli jälkikäteen ajateltuna merkittävin. Kirjapainotaidolla oli myös vaikutuksensa kielen kehitykseen: oli tarve yhtenäistää mm lauserakenteita, oikeinkirjoitusta ja sanastoa. Kirjapainotaidon yleistyttyä myös muut kuin kirkon piirissä olevat ajatukset levisivät (mm humanismi, vrt Erasmus Rotterdamilainen). Keskiajan eurooppalainen yhtenäiskulttuuri alkoi rakoilla. Väestön kasvun ja porvariston nousun myötä myös feodaalijärjestelmä alkoi hajota. Myöhäiskeskiajalla myös kansainväliset yhteydet lisääntyivät. Tältä ajalta onkin peräisin lukuisia lainoja mm latinasta ja ranskasta hollannin kieleen. Kuuluisia kustantajia ja kirjanpainajia olivat Laurens Janszoon Coster (1370-1440) Harlemissa ja Christoffel Plantijn (1520-1589) Antwerpenissa.
Kielessä tapahtuneita muutoksia
Matka nykyhollantiin on ollut pitkä. Tunnilla käsittelimme lähinnä muinais- ja keskihollantiin mennessä tapahtuneita muutoksia.
Germaaninen äännesiirtymä n. 100-luvulla, erotti germaaniset kielet muista indoeurooppalaisista kielistä, 'Germaanse klankverschuiving'. Mannerger-maaniset kielet kävivät läpi yläsaksalaisen äännesiirtymän (de tweede hoogduitse klankverschuiving). Tämä tapahtui 400-700 –luvuilla. Tämä äännesiirtymä erotti mm hollannin ja saksan kehityskulut toisistaan, sillä hollanti (tai kieli jona sen tunnemme tuolta ajalta) ei läpikäynyt tuota toista äännesiirtymää. Sen sijaa muinaishollannissa tapahtui muita äännemuutoksia, joita ei tapahtunut muissa germaanisissa kielissä.
Tälläisiä muutoksia olivat mm
• Konsonanttiryhmä –ft muuttui muinaishollannissa –cht-äänteeksi
• Konsonanttiryhmä –chs- assimiloitui muotoon –ss- ja äänneryhmä –ol+d/t diftongioitui äänteeksi –ou+d/t (oud, goud)
• Lyhyet vokaalit muuttuivat pitkiksi avoimissa tavuissa, mikä näkyy mm nykyhollannin yksikössä ja monikossa: spel-spelen
• Diftongit –ai ja –au muuttuivat bein => been ja baum => boom
Kehityksen myötä painottomat taivutuspäätteet heikkenivät keskihollannissa.
http://www.ned.univie.ac.at/Publicaties/taalgeschiedenis/en/index.htm
Kansainvaellusten jälkeen nykyistä Alankomaita vastaavalla alueella asuivat eri heimoja: friisit asuttivat rannikkoalueita, saksit alueen itäosaa ja frankit etelää. Frankit laajensivat alueitaan ja noin vuonna 800 Frankkien valtakunta käsittikin suuren osan Eurooppaa. Varhaiskeskiajan kehitystä alueella luonnehtivat jatkuvat aluemuutokset ja keskenään tappelevat ruhtinaat. Sydän- ja myöhäiskeskiajalle tullessa koko läntisessä Euroopassa väkiluku alkoi kasvaa, uusia kaupunkeja perustettiin ja kaupankäynti kasvoi. Kehityksen painopiste oli selkeästi Flanderissa, jossa erityisesti Ghent ja Brugge vaurastuivat. Myös Alankomaiden alueella sijaitsevat hansakaupungit kukoistivat (Hasselt, Kampen, Zwolle, Hattem, Deventer, Zutphen ja Doesburg).
Kirjoittaminen oli varhais- ja sydänkeskiajalla paljolti kirkonmiesten käsissä (vrt muinaishollannin varhaisimmat tekstit), mutta aikaa myöten myös maallinen hallinto alkoi muuttua aiempaa kirjallisemmaksi ja sen omat virkamiehet astuivat vähitellen papiston rinnalle maallisiin seikkoihin liittyvien tekstien laatijoina.
Hollannin vanhin kausi, muinaishollanti (Oud Nederlands) alkaa 700-luvulta ja vanhimpia kirjoitettuja teksteja on löytynyt noin 1000-luvulta. Merkittävät muutokset mannergermaanisiin kieliin nähden olivat tapahtuneet tuohon mennessä.
Keskihollannin (Middelnederlands) aikakausi on ajoitettu vuosiin 1150-1500. Kieli sai tuolloin yhä enemmän jalansijaa myös kirjoitetussa muodossa. Tämä seuraa yleiseurooppalaista kehityskulkua, jossa kansankielen merkitys kasvaa kirkon – ja latinan - otteen kirvotessa. Toki latina oli edelleen tärkeä kieli mm kirkossa, opetuksessa ja kansainvälisissä yhteyksissä.
Keskihollannin varhaisimmasta vaiheesta (vuoteen 1300 asti) on säilynyt parituhatta tekstiä, joista 2/3 on flaamilaista alkuperää, 15 % hollannin murteella ja 10 % brabantin murteella. Edelleen on hyvä muistaa kun puhutaan hollannista niin sillä tarkoitetaan paikallisia variantteja, eikä ollut olemassa yhtenäiskieltä. Säilyneet tekstit voidaan jakaa kaunokirjallisiin ja virallisiin teksteihin. Kaunokirjalliset tekstit eivät olleet päivättyjä ja niille toivottiin laajempaa yleisöä kuin virallisille teksteille, joten niiden kirjoittamisessa pyrittiin mahdollisimman lähelle yleiskieltä. Viralliset tekstin sen sijaan olivat päivättyjä ja ne kirjoitettiin murteella.
Vanhin kaunokirjallinen teksti, joka on kirjoitettu keskihollannilla on maastrichtilaisen hovirunoilija Hendrik van Veldeken kirjoittama (n. vuonna 1170) Sint Servaes. Teksti kertoo Maastrichtin piispan elämästä. Toinen aikakauden tunnettu kirjailija oli Jacob van Maerlant (1230 – 1300), joka oli flaamilainen runoilija. Hän kirjoitti alunperin ritarikertomuksia ja runoutta, mutta hän on tullut tunnetuksi erityisesti ensyklopedioistaan kuten Der Natueren Blomme.
Keskiajan tärkein teos tällä kielialueella on eittämättä faabeli, opettava eläintaru, Vanden Vos Reynaerde. Teksti perustuu ranskalaiseen taruun ja on satiiri keskiajan yhteiskunnasta. Muista kaunokirjallisista teksteistä mainittakoon: Melis Stoken "Rijmkroniek", "Elckerlijc", ja "Marieken van Nieumeghen".
Keskihollannin ajalta on myös peräisin hollannin kielen sanakirjoja ja Leuveniin perustettiin yliopisto 1400-luvulla.
Keskiajan mittaan kirjoittaminen, sen arvostus, mahdollisuudet ja välineet kokivat monia muutoksia (pergamentit, scriptoriat, karolinen minuskeeli yms), joista kirjapainotaidon (noin vuonna 1450) kehittäminen oli jälkikäteen ajateltuna merkittävin. Kirjapainotaidolla oli myös vaikutuksensa kielen kehitykseen: oli tarve yhtenäistää mm lauserakenteita, oikeinkirjoitusta ja sanastoa. Kirjapainotaidon yleistyttyä myös muut kuin kirkon piirissä olevat ajatukset levisivät (mm humanismi, vrt Erasmus Rotterdamilainen). Keskiajan eurooppalainen yhtenäiskulttuuri alkoi rakoilla. Väestön kasvun ja porvariston nousun myötä myös feodaalijärjestelmä alkoi hajota. Myöhäiskeskiajalla myös kansainväliset yhteydet lisääntyivät. Tältä ajalta onkin peräisin lukuisia lainoja mm latinasta ja ranskasta hollannin kieleen. Kuuluisia kustantajia ja kirjanpainajia olivat Laurens Janszoon Coster (1370-1440) Harlemissa ja Christoffel Plantijn (1520-1589) Antwerpenissa.
Kielessä tapahtuneita muutoksia
Matka nykyhollantiin on ollut pitkä. Tunnilla käsittelimme lähinnä muinais- ja keskihollantiin mennessä tapahtuneita muutoksia.
Germaaninen äännesiirtymä n. 100-luvulla, erotti germaaniset kielet muista indoeurooppalaisista kielistä, 'Germaanse klankverschuiving'. Mannerger-maaniset kielet kävivät läpi yläsaksalaisen äännesiirtymän (de tweede hoogduitse klankverschuiving). Tämä tapahtui 400-700 –luvuilla. Tämä äännesiirtymä erotti mm hollannin ja saksan kehityskulut toisistaan, sillä hollanti (tai kieli jona sen tunnemme tuolta ajalta) ei läpikäynyt tuota toista äännesiirtymää. Sen sijaa muinaishollannissa tapahtui muita äännemuutoksia, joita ei tapahtunut muissa germaanisissa kielissä.
Tälläisiä muutoksia olivat mm
• Konsonanttiryhmä –ft muuttui muinaishollannissa –cht-äänteeksi
• Konsonanttiryhmä –chs- assimiloitui muotoon –ss- ja äänneryhmä –ol+d/t diftongioitui äänteeksi –ou+d/t (oud, goud)
• Lyhyet vokaalit muuttuivat pitkiksi avoimissa tavuissa, mikä näkyy mm nykyhollannin yksikössä ja monikossa: spel-spelen
• Diftongit –ai ja –au muuttuivat bein => been ja baum => boom
Kehityksen myötä painottomat taivutuspäätteet heikkenivät keskihollannissa.
http://www.ned.univie.ac.at/Publicaties/taalgeschiedenis/en/index.htm
Taalkunde Nederlands: Inleiding
Ensimmäisen tunnin aiheena olivat kielten sukulaisuussuhteet. Tarkastelimme pääasiassa indoeurooppalaista kielikuntaa ja erityisesti germaanisia kieliä, joihin hollanti kuuluu.
Germaaniset kielet jakaantuvat kolmeen eri alaryhmään: itä-, pohjois- ja länsigermaanisiin kieliin. Itägermaanisia kieliä ovat mm. gootti, burgundi ja vandaali. Nämä kielet joko hävisivät tai sulautuivat uuteen kieleen pääsääntöisesti 600-lukuun mennessä. Pisimpään sinnitteli gootti ja siitä onkin ainoana itägermaanisena kielenä säilynyt tekstejä, mm piispa Wulfilan raamatunkäännös 300-luvulta. Krimillä puhuttu gootti selvisi aina 1700-luvulle asti. Pohjoisgermaanisiin kieliin kuuluvat skandinaviset kielet (ruotsi, tanska, norja, islanti ja fääri). Tämä ryhmä on historiallisesti melko yhtenäinen. Länsigermaanisten kielten ryhmään kuuluvat mannergermaaniset kielet (yläsaksa ja jiddish) ja pohjanmerengermaaniset kielet, (alasaksa, englanti, hollanti, afrikaans ja friisi).
Hollannin läheisimmät sukukielet ovat Alankomaiden pohjoisessa Frieslandin maakunnassa (Fryslân) puhuttu friisi ja Etelä-Afrikassa puhuttu afrikaans ja Saksan pohjoisosissa puhuttu alasaksin murre (Plattdüütsch).
Käsittelimme myös hieman varhaista hollantia ja miten sitä pitäisi lukea. Tutkimme pientä pätkää Karel ende Elegast –nimisestä eeppisestä ritarirunoelmasta keskiajalta. Alankomaiden ritarirunous jäljitteli ranskalaisia ja saksalaisia esikuviaan, usein kertojana Arthur-kuningas tai Kaarle Suuri.
Germaanisten kielten historiasta pidän oleellisena missä vaiheessa muutokset tulivat ja minkä seurauksena (konsonanttimuunnokset?) eli tapahtumat kielessä mutta myös historiassa (aika kansainvaellusten ja Kaarle Suuren välissä, kielten sulautuminen). Minkälaisia murteita nykyisen Alankomaiden alueella puhuttiin kun yleiskieltä ei ollut? Erosivatko ne paljon toisistaan? Milloin muutokset alafrankista tapahtuivat?
Germaaniset kielet jakaantuvat kolmeen eri alaryhmään: itä-, pohjois- ja länsigermaanisiin kieliin. Itägermaanisia kieliä ovat mm. gootti, burgundi ja vandaali. Nämä kielet joko hävisivät tai sulautuivat uuteen kieleen pääsääntöisesti 600-lukuun mennessä. Pisimpään sinnitteli gootti ja siitä onkin ainoana itägermaanisena kielenä säilynyt tekstejä, mm piispa Wulfilan raamatunkäännös 300-luvulta. Krimillä puhuttu gootti selvisi aina 1700-luvulle asti. Pohjoisgermaanisiin kieliin kuuluvat skandinaviset kielet (ruotsi, tanska, norja, islanti ja fääri). Tämä ryhmä on historiallisesti melko yhtenäinen. Länsigermaanisten kielten ryhmään kuuluvat mannergermaaniset kielet (yläsaksa ja jiddish) ja pohjanmerengermaaniset kielet, (alasaksa, englanti, hollanti, afrikaans ja friisi).
Hollannin läheisimmät sukukielet ovat Alankomaiden pohjoisessa Frieslandin maakunnassa (Fryslân) puhuttu friisi ja Etelä-Afrikassa puhuttu afrikaans ja Saksan pohjoisosissa puhuttu alasaksin murre (Plattdüütsch).
Käsittelimme myös hieman varhaista hollantia ja miten sitä pitäisi lukea. Tutkimme pientä pätkää Karel ende Elegast –nimisestä eeppisestä ritarirunoelmasta keskiajalta. Alankomaiden ritarirunous jäljitteli ranskalaisia ja saksalaisia esikuviaan, usein kertojana Arthur-kuningas tai Kaarle Suuri.
Germaanisten kielten historiasta pidän oleellisena missä vaiheessa muutokset tulivat ja minkä seurauksena (konsonanttimuunnokset?) eli tapahtumat kielessä mutta myös historiassa (aika kansainvaellusten ja Kaarle Suuren välissä, kielten sulautuminen). Minkälaisia murteita nykyisen Alankomaiden alueella puhuttiin kun yleiskieltä ei ollut? Erosivatko ne paljon toisistaan? Milloin muutokset alafrankista tapahtuivat?
Subscribe to:
Posts (Atom)
