Taalkunde Nederlands: 1700 - 1800

Euroopassa vallitsivat valistuksen, klassismin ja rokokoon ihanteet. Barokkia on kuvattu usein itsevaltiuden rappiokaudeksi, johon liittyy kiinteästi moralismi ja tunteellisuus.

Seitsemän pohjoisen provinssin muodostama Alankomaiden tasavalta sinnitteli itsenäisenä suurimman osan 1700-luvusta, mutta 1600-luvun johtoasema kaupassa, tieteissä ja taiteissa oli mennyttä. Rauhallisia aikoja tasavallassa ei ollut, vaan sodat seurasivat toistaan. Pohjoisista provinsseista eroon joutuneet eteläiset provinssit joutuivat 1713 Itävallan haltuun, kun Habsburgien hovin viimeinen espanjalainen kuningas kuoli. Tämä ei ollut suotuisaa hollannin kielen asemalle ja kehitykselle, sillä itävaltalaishovi oli suuntautunut Ranskaan. Jopa yhteydet paikalliseen flaamilaiseen hallintoon piti tapahtua ranskaksi.

Flanderin alueella asui paljon ihmisiä, jotka eivät osanneet sanaakaan ranskaa. Tavallinen kansa puhui kuitenkin ainoastaan omaa murrettaan eikä hallinnut yleiskieltä. Vaikka hollannin kieli eteläisissä provinsseissa kuihtui eikä päässyt kehittämään yleiskieltä, niin talous kukoisti. Erityisesti keisarinna Maria-Theresian pitkällä hallituskaudella (1740-1780) talous kehittyi suotuisasti Flanderin alueella, osittain alueen kanavaverkoston ansiosta. Hänen jälkeensä hallinnut Joosef II ei ollut yhtä suosittu. Hän herätti arvostusta ja kapinamielialaa uudistustensa johdosta. Hän sulki luostareita ja otti sydämen asiakseen opetuksen ja uskonnon erottamisen toisistaan. Hän teki myös useita hallinnollisia uudistuksia, joita kansa vastusti, esimerkiksi korvasi Brabantin neuvoston (Raad van Brabant) korkeimmalla oikeudella (oppergerechtshof). Tästä syntyi aito vastarintaliike, joka otti tavoitteekseen itsenäisen valtion muodostamisen.

Pohjoisissa provinsseissa sen sijaan hollannin kieli saattoi kehittyä vapaasti. Keskiajalla ajateltiin, että kieli on lahja Jumalalta ja siten täydellinen sellaisena kuin se on. Renesanssi toi mukanaan ajatuksen, että ihminen on kaiken mitta. Enää kieleen ei suhtauduttu kritiikittömästi, vaan tehtiin keinotekoisia kieliä ja olemassaolevia kieliä paranneltiin. Renesanssin ajattelusta saivat tukea myös 1600- ja 1700-lukujen hollannin kielen rakentajilta (taalbouwers). Nämä uudistajat kirjoittivat sellaista hollantia, jota kukaan ei puhunut, mutta jota he pitivät parempana. Pyrkimystä ei ollut myöskään yhdistää puhuttua kieltä, vaan kirjakieltä. Tältä ajalta on peräisin kiistaa miten sanoja waaraan ja aan wie tulisi kieliopillisesti käyttää. Myöhäiskeskiajalla sijamuodot olivat suurimmaksi osaksi hävinneet hollannin kielestä, kuten englannista. Tämä oli joillekin 1700-luvun kielenuudistajille piikki lihassa, koska heidän mielestään hyvään ja kunnioitettavaan kieleen kuuluvat sijamuodot. Vastoin olemassaolevaa kielen käyttöä, kirjallista ilmaisua varten keksittiin siis uusia sääntöjä. Voitiin sanoa: ik heb den leeuw gezien, den dikken gevaarlijken leeuw (leeuw maskuliininen sana), mutta: ik heb de breede deur geopend (deur feminiininen sana). Ja: de moeder des kleinen lieven kinds, mutta: der kleine lieve kinderen. Taivutusmuodot riippuivat siitä oliko kyseessä suora vai epäsuora objekti vai subjekti, oliko sana maskuliininen, feminiinen tai neutri tai oliko se yksikössä vai monikossa.

1700-luvun alkupuoliskolla julkaistiin paljon hollannin kieltä koskevaa kielitieteellistä kirjallisuutta: vuonna 1700 David van Hoogstraten (1658-1724) julkaisi teoksensa Aenmerkingen over de geslachten der zelfstandige naemwoorden, vuonna 1703 Jacobus Nyloë (1670-1714) julkaisi teoksensa Aenleiding tot de Nederduitsche taal, vuonna 1706 Arnold Moonen (1644-1711) julkaisi teoksensa Nederduitsche spraekkunst; vuonna 1707 seurasi Adriaan Verwerin (1654-1720) Lingua belgicae idea grammatica, poetica, rhetorica, ja vuonna 1708 William Séwelin (1654-1720) Nederduytsche spraakkunst. Näiden nopeaan tahtiin ilmestyneiden hollannin kielen kielioppien jälkeen vuonna 1710, Lambert ten Kate (1674-1731) julkaisi teoksensa Geméénschap tussen de Gottische spraeke en de Nederduytsche. Näistä 1700-luvun alun julkaisuista Moonenin Nederduitsche spraekkunstilla oli suurin vaikutus läpi vuosisadan.

Yksi liberaaleimmista kielitieteilijöistä oli jo mainittu Lambert ten Kate. Hän julkaisi kahdessa osassa teoksen Aanleiding tot de kennisse van het verhevene deel der Nederduytsche sprake. Ten Kate vertasi kieliä toisiinsa, mikä ei ollut yleistä tuolloin. Hän erotti puhutusta kielestä kolme eri tyylitasoa (verheven, statig en gemeenzaam). Hän ei nähnyt murteen käyttöä negatiivisena, vaan hänen mukaansa murre oli jo kylliksi toivotun yleiskielen varjossa.

Toinen aikakauden tunnettu kielitieteilijä oli amsterdamilainen Balthazar Huydecoper (1695-1778). Hänen mielestään espanjalaisten miehitys 80-vuotisen sodan aikoihin oli tehnyt hallaa hollannin kielelle. Kieli täytyi puhdistaa ja sitä varten tarvittiin kielioppisääntöjä, jotka hän esitteli vuonna 1730 ilmestyneessä teoksessaan Proeve van Taal- en Dicht-kunde. Kirjaa nimitettiin ”Huydecoperin kieliopiksi”. Hänen perusperiaatteensa oli: ”mitä lähempänä kielen alkuperäistä muotoa, sen kauempana on kielen taantuminen ja suoranainen mädännäisyys”. Tällä hän tarkoitti, että kielioppisäännöt pitää ennemminkin johtaa vanhoista, keskihollanninkielisistä teksteistä kuin uusista, moderneista teksteistä. Hän ei antanut oman aikakautensa kielenkäytön ohjata itseään kuten ten Kate. Seuraavalla vuosisadalla uusia kielioppisääntöjä kritisoitiin ja Roeland Kollewijn puhuikin pilkalliseen sävyyn ”rokokoon kielidiktaattoreista”, 'taaldespoten uit de pruikentijd'

Ero kirjoitetun kielen ja puhekielen välillä kasvoi entisestään. Joskus jopa melkoisen luonnottomatkin keksityt säännöt sopeutettiin ensin kirjoitettuun kieleen. Kun myöhemmin tavoiteltiin yhtenäisempää puhekieltä otettiin kirjoitettu kieli lähtökohdaksi. Se johti teennäiseen ja vähemmän sujuvaan puhetapaan, jota on kutsuttu myöhemmin saarnastuoli-kieleksi (kaseltaal) tai kirkkoherra-hollanniksi (predikanten-Nederlands). Saarnat sisälsivät usein monimutkaisia, pitkiä lauseita, joissa piti olla useita pilkkuja, jotta sen pystyi ymmärtämään. Saarnamiehien vaikutus oli suuri, koska heidän joukossaan oli kielitieteilijöitä, esimerkiksi Matthijs Siegenbeek (1774-1854), joka laati yhdessä toisen papin, Petrus Weilandin (1754-1832) kanssa vuonna 1804 ensimmäisen virallisen oikeinkirjoitussäännöstön. Kirkkoherra-hollannilla oli myös positiivinen vaikutuksensa erityisesti yleiskielen kehitykseen. Yleiskielellä piti olla ehkä ensin hieman keinotekoinen vaiheensa, jotta kielen joustavuus kehittyi. Tässä suhteessa 1700- ja 1800-lukujen hollannin kieltä kutsutaan salonkikieleksi (pronkkamer).


Lähteitä:
http://home.wanadoo.nl/vvdghj/KV/ar01s333.html
http://www.dbnl.org/tekst/bont010aris01_01/bont010aris01_01_0054.htm

Wim Daniëls: Spraakmakend Nederlands, Regels voor het Nieuw-Nederlands (1700-1900)

Joop van der Horst, Fred Marschall: Korte Geschiedenis van de Nederlandse Taal, Hoofdstuk 9 (1700-1870)