Taalkunde Nederlands: 1800 - 1900

Murskatappio Waterloon taistelussa vuonna 1815 merkitsi Napoleonin hallituskauden loppua. Napoleon oli saanut vastustajakseen koko Euroopan vaikutusvaltaisimpien hallitsijoiden rintaman. Euroopan hallitsijat kokoontuivat Wieniin päättämään Euroopan tulevaisuuden suuntaviivoista. Tärkeimpiä periaatteita olivat palaaminen vallankumousta ja Napoleonin aikaa edeltäneeseen poliittiseen järjestelmään, perustuslaillisuus, valtioiden välinen tasapaino ja Euroopan turvallisuus. Turvallisuutta pyrittiin lisäämään muodostamalla ns puskurivaltioita Ranskan ympärille. Näin päätettiin yhdistää eteläiset provinssit ”Itävallan Alankomaat” pohjoisiin provinsseihin. Uuden valtakunnan johtoon tuli Wilhelm I. Hänen tavoitteenaan oli tehdä hollannin kielestä koko valtakunnan virallinen kieli. Tämä tavoite epäonnistui täydellisesti. Yläluokka puolusti raivokkaasti etujaan – jotka he olivat saaneet aiemmasta ranskaa suosivasta kielipolitiikasta johtuen. Myös vaikutusvaltaiset katoliset piirit pelkäsivät, että hollannin kielen myötä myös kalvinismi leviää koko maahan. Vuonna 1829 Wilhelmin täytyi perääntyä ja myönsi luvan ranskan käyttöön tietyissä hallinnollisissa ja juridisissa toimissa. Vuonna 1830 julistettiin täysi kielivapaus. Eteläisissä provinsseissa se tarkoitti ranskan ylivallan paluuta päivittäisessä hallinnossa, oikeuslaitoksessa ja opetuksessa.

Willemin kielipolitiikan täydellinen epäonnistuminen merkitsi yhdistyneiden Alankomaiden kuningaskunnan loppua. Vuonna 1830 Belgia julistautui itsenäiseksi ja seuraavana vuonna Leopold kruunattiin kuninkaaksi. Siitä lähtien voimistuivat vaatimukset vapautua sekä Alankomaiden mutta myös Ranskan vaikutuksesta ja voimistaa omaa identiteettiä. Ongelmana oli se, että ei ollut saatavilla itsenäistä kieltä, joka olisi voinut olla avuksi oman identiteetin luomisessa. Belgian liberaali perustuslaki jätti vapauden kielenkäyttöön, mutta käytönnössä maata hallittiin ja johdettiin ranskaksi.

Flaamilainen liike (Vlaamse Beweging) halusi flaameille heille lain mukaan kuuluvat oikeudet. Se valitsi hollannin viralliseksi kieleksi ja kulttuurikieleksi, vaikka kielen variantteja oli lukuisia eikä yhdenmukaista kieltä ollut. Flaamilaisen liikkeen ponnistelut, samoin kuin lyhyt liitto pohjoisten maakuntien kanssa, pelastivat hollannin kielen suoranaiselta tuholta Belgiassa. Tärkeitä vaikuttajia liikkeessä olivat kielitieteilijät kuten Jan Frans Willems (1793-1846), Prudens van Duyse (1804-1859), kirjailija Hendrik Conscience. Liike etsi moraalista tukea Alankomaista ja siten syntyi Nederlandsche Taal- en Letterkundig –kongressit, joista ensimmäinen pidettiin vuonna 1849. Näissä tapaamisissa sekä kielitieteilijät että kirjailijat tapasivat toisiaan. Ensimmäisestä tapaamisesta lähtien alettiin suunnittelemaan yhteistä yleishollannin sanakirjaa. Näin WNT:stä (Woordenboek der Nederlandsche Taal) tuli pohjoisen ja etelän yhteistyöprojekti. Maailman suurin sanakirja valmistui lopulliseen muotoonsa vuonna 1998. WNT-projektin vetäjänä toiminut Matthias de Vries aloitti myös keskihollannin sanakirjan, Middelnederlandsch Woordenboek (MNW).

1800-luvun kuluessa Flaamilainen liike saavutti yhä enemmän oikeuksia hollannin kielelle Belgiassa. Esimerkiksi vuodesta 1873 lähtien täytyy oikeusprosessi käydä hollanniksi jos syytetty ei osaa ranskaa. Kymmenen vuotta myöhemmin keskiasteen opetusta muutamissa aineissa annettiin hollanniksi Belgian hollanninkielisissä osissa. Vuonna 1898 hollannin kieli tunnustettiin virallisesti Belgian kansalliseksi kieleksi (rijkstaal) ja se oli lain edessä samanarvoisessa asemassa ranskan kanssa. Mutta vielä 1900-luvulla lain ja käytännön välillä oli suuri ero.

Kuten aiemmin on mainittu, Alankomaissa ensimmäinen virallinen oikeinkirjoitussäännöstä julkaistiin vuonna 1804. Belgiassa sitä pidettiin liian hollantilaisena ja kalvinistisena. Flanderissa ensimmäinen oikeinkirjoitussään-nöstö on vuodelta 1844. 1800-luvun kieliopeista ensimmäinen oli jo mainittu Petrus Weilandin De Nederduitsche Spraakkunst (1805). 1800-luvulla kiisteltiin voimakkaasti nominien suvuista, olivatko sanat maskuliineja, feminiineja vai neutreja. Willem Gerard Bril kirjassaan Hollandsche Spraakleer oli sitä mieltä, että voimaa ja suurta kokoa kuvaavat sanat olivat maskuliineja. Willem Bilderdijk taas kirjassaan Verhandeling over de Geslachten der Naamwoorden in de Nederduitsce taal (1804), oli sitä mieltä että nominien suvulla ei ollut mitään tekemistä sanan merkityksen kanssa vaan se oli johdettavissa sanan muodostumisesta. Hän tutkikin sanojen juuria ja julkaisi tutkimustensa tulokset kahdessa osassa Geslachtenlijst der Nederduitse Naamwoorden (1822). Tärkeä kielitieteilijä oli myöskin Roeland Kollewijn. Hän halusi yksinkertaistaa kirjoitettua kieltä. Kollewijnillä oli useita vastustajia, yksi heistä oli Cornelis Herman den Hertog, joka julkaisi teoksen Nederlandsche Spraakkunst (1892-1896). Tässä hän kuvaa lauseoppia ja sanojen typologiaa ja se on edelleen yksi hollannin kielen tärkeimmistä kieliopeista.

1800-luvulla alettiin kiinnostua kielen historialliseen kehitykseen ja se johtikin ensimmäisen laajan historiallisen sanakirjan laadintaan, joka kattoi myös kansankielen ja sen kehityksen. Samankaltaisia sanakirjoja laadittiin suurimmassa osassa Eurooppaa ja se oli siis osa yhteiseurooppalaista kehitystä kielitieteen alalla. Hollannin kielialueella päätettiin laatia kaksi historiallista sanakirjaa: yksi keskihollannille (MNW) ja yksi modernille hollannille (WNT) kuten jo edellä mainittu.

Aikakauden yhdeksi kielen uudistajaksi voidaan pitää salanimellä ”Multatuli” kirjoittanutta Eduard Douwes Dekkeria ”Multatuli”: Muunmuassa hän vastusti rokokoo-ajalta peräisin ollutta kirjoitetun kielen “kulttia” ja sitä, että se oli etääntynyt kauas puhutusta kielestä. Tässä hän oli samoilla linjoilla Kollewijnin kanssa, joka sanoi, ”ettei kirjoitetun kielen tule olla mallina sille kuinka puhumme, vaan puhutun kielen sille kuinka kirjoitamme”. Multatuli ja Kollewijn käänsivät siis vallitsevan periaatteen ylösalaisin.

Vaikka moderni yleiskieli antoi odottaa itseään toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin suurin osa Kollewijnin ja Multatulin ideaaleista toteutui, niin yleiskieli oli jo selkeästi 1800-luvulla muotoutunut ja erotettavissa murteista. Matka joka oli alkanut 1600-luvun retoriikkayhteisöistä oli tullut päätökseen.

Hollannin yleiskielen kehittymiseen vuosisatojen aikana on tarvittu valintaa eri murrealueiden kesken (pohjoinen – etelä; itä – länsi), kodifikaatiota (kieliopit, sanakirjat, kielentutkimus), ja viimein kielen levittämistä uusille alueille, tavallisen kansan kielestä tieteen kieleksi.

Yleiskieltä tarkoittava termi ABN, Algemeen Beschaafd Nederlands, syntyi aivan 1800-luvun lopulla.